sunnuntai 28. helmikuuta 2010

UXO unexploded ordnance


Teksti Don Quijote

Nyt on aika kertoa pieni palanen Laosin synkästä historiasta. Laos määriteltiin Vietnamin sodassa de-militarisoiduksi vyöhykkeeksi Geneven sopimuksen mukaisesti. Ikävä kyllä sotatantereen läheisyys ja Laosin valtion organisoimattomuus jättivät maan CIA:n, USA:n ilmavoimien ja Vietgongin salaiseksi taistelukentäksi. Vietgong käytti häikäilemättömästi Laosia etelä-Vietnamissa olevien sotajoukkojensa huoltoreittinä. CIA ja myöhemmin koko maailma käytti tästä reitistä nimitystä Ho Chi Ming trail. Tämä reitti imaisi Laosin vasten tahtoaan sotatoimien keskipisteeseen.

USA:n ilmavoimat pommittivat surutta Ho Chi Ming trailia ja myöhemmin lähes koko Laosin maa-alueita. Näin ollen USA syyllistyi Geneven sopimuksen rikkomiseen sekä sotarikoksiin. Osaan pommituksista oli valitettavan yksinkertainen syy, laiskuus ja varman päälle pelaaminen. USA:n pommikoneet lensivät lentotukialuksilta pommittamaan kohteitaan Vietnamissa, mutta usein sumuisen sään tai rankan ilmapuolustuksen vuoksi eivät pystyneet suorittamaan pommituksiaan todellisiin kohteisiin. Näin ollen pommit pudotettiin ns. toissijaisiin kohteisiin Laosissa, missä ilmapuolustusta ei ollut. Toissijaiset kohteet olivat harmittavan usein puhtaasti siviilikohteita.




USA käytti Indokiinan sodassaan paljon pyroteknisiä (napalmi- ja fosfori-) pommeja sekä rypälepommeja. Rypälepommi räjähtää noin 30 metrin korkeudessa levittäen satoja pesäpallon kokoisia pikkupommeja hehtaarien alueelle. USA:n sodan suuri aseistaja Honeywell on virallisissa dokumenteissaan ilmoittanut, että pommituksessa rypälepommeista noin 30% jää räjähtämättä. USA pudotti Laosiin 260 miljoonaa rypälepommia, joten arviolta näistä jäi 78-130 miljoonaa kappaletta räjähtämättä. Siis 130 000 000 kappaletta!!! Pommitus saastutti ja miinoitti 37% Laosin maapinta-alasta ja teki Laosista maailman pommitetuimman maan ikinä.

Ihmisten on kuitenkin viljeltävä elääkseen, joten ihmisiä kuolee ja vammautuu Laosissa yhä päivittäin pommien takia, jotka pudotettiin sotaa käymättömään maahan liki 50 vuotta sitten. Koulussa on pakollisena oppiaineena miinojen välttely. Rypälepommit kun ovat lapsille houkuttelevan näköisiä leikkikaluja.

Laos on yhä yksi maailman köyhimmistä valtioista ja sen BKT:sta on yli 50% ulkomaan avun varassa. Monet kansainväliset avustusjärjestöt räjäyttävät pommeja ja raivaavat peltoja viljelykäyttöön. Jotenkin mieleeni jää yksi kysymys, miksei USA osallistu raivaukseen muuten kuin vapaaehtoisjärjestöjen kautta? He ovat kuitenkin sen mielestäni Laosin kansalle velkaa.









Tässä linkki kuvien taakse

Makuja maailmalta


Täytyyhän jokaiseen reissupostaukseen sisältyä ainakin yksi ruoka-aihe. Onhan ne uudet makuelämykset sentään reissun suola. Hmmm, mitenhän osaisin kuvailla laosilaista keittiötä. No, laoilla on omat perinneruokansa, mutta paljon on heidän keittiö saanut vaikutteita naapurimaista Thaimaasta ja Vietnamista sekä ihan Intiasta asti, niitä ranskalaisia patonkeja unohtamatta.

Varsin tärkeä laosilainen raaka-aine on vihreä papaija, josta tehdään erityisesti salaattia. Sitä saa melkein jokaisesta ravintolasta ja se syödään yleensä tahmeankuivan "sticky" riisin kera tulisuuden lieventämiseksi. On nimittäin aika paljon poppista tässä salaatissa. Tarjoilija kysyikin, että otanko turistiversion vai originaalin. Minähän tietty, että samaa mitä paikallisetkin ja ensimmäisellä kerralla vieläpä paljaaltaan ilman riisiä. Virhe. Siinä sitten kaavin kieltäni servetillä ja juominen oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin.




Riisikakkuja kuivumassa auringossa


Toinen perinteinen laosilainen ruoka on niin kutsuttu "Laap". Se on runsain yrtein maustettu liha-, kala- tai tofuruoka. Ja ah, niin hyvää, eritoten tofulaap tässä alla.



Pakko laittaa kuva reissun makoisimmasta ruoka-annoksesta. Thaivaikutteinen currykana teki kerrassaan sanattomaksi...



Sitten vielä tunnelmaa syrjäisemmän kujan nuudelikeittiöstä. Omistajarouvalle kiitos suostumisesta kuvattavaksi.





Näimme ja koimme matkallamme lukuisia kodinomaisia ravintolamiljöitä, sillä usein ruokapaikka on rakennettu kodin yhteyteen. Aina ei sen vuoksi tohtinut kuvata, varsinkin kun tunsimme olevamme ikään kuin kodin olohuoneessa. Mutta ainahan sitä voi vaivihkaa salaa räpsäistä. Vai voiko?



Televisio magnetisoi myös Laosissa. Oletteko muuten nähneet Chaplinin mykkäfilmejä ääniversiona? Ja vieläpä laon kielelle dubattuna? Aika koomisen kuuloista, sanoisinko.


lauantai 27. helmikuuta 2010

Voiko autuaammin aamu enää alkaa

Majapaikkamme sijaitsi aivan luostarin vieressä. Siinä oli omat hengelliset etunsa. Miten viehtättävää olikaan herätä munkkien aamurukouksiin. Joskus viiden jälkeen alkoi noin tunnin mittainen mantrojen mumina. Siinä puolitranssissa unihiekkoja varistellen uudistui vallan itsekin ja piristyi uuteen päivään.

Aamut ovat Luang Prabangissa erityisiä. Jo kuuden aikaan alkaa kaduille herätä elämää. Tässä kohtaa täytyy mainita, että hiljaisuus tulee yleensä jo illalla yhdentoista aikaan. Paikalliset asettuvat istumaan luostareiden lähistölle kadun varteen. Mukanaan he ovat tuoneet riisiä ja muuta syötävää. Muutamia turisteja näkyy seisoskelevan kameroidensa kanssa. Hetkessä on odotuksen tunnelmaa.



Puoli seitsemältä munkkien mantrat hiljenevät ja kaduille alkaa valua oranssikaapujen harras joukko. On aamupalan aika. Paikalliset pitävät huolta munkeistansa ja tulevat joka aamu tarjoamaan heille syötävää. Traditio on ulkopuolisesta tarkkailijasta varsin sydämellinen. Munkit saavat vatsansa täyteen ja paikalliset siunauksen päiväänsä.










Me sensijaan aloitimme joka aamun rituaalinomaisesti täytetyllä patongilla. Mainittakoon, että Laos oli Ranskan alusmaana vuosisadan vaihteesta 1950-luvulle asti. Ranskalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen mm. kahvila- ja ruokakulttuurissa. Laosilaiset toden totta osaavat tehdä patonkia ja sitä saa ihan joka kulman takaa. Rapeakuorinen täytetty kanapatonki ja musta lao-kahvi, aah, taivaallista.



perjantai 26. helmikuuta 2010

Kalliolle kukkulalle


Lomalla määränpäässä on aina tarve päästä paikan korkeimmalle kohdalle. Todentotta sillä tavoin hahmottaakin seutua paremmin. Luang Prapangissa kipusimme useamman sata askelta kukkulan laelle ja mikäs siellä sijaitsikaan kuin paikalle ominaiseen tapaan temppeli.




Kukkia, uhrattua ruokaa, eri teemoin valmiiksi kirjoitettuja rukouslappuja sekä tietenkin lukuisia Buddha-patsaita. Seinällä roikkui pahvitaulu, jossa esitettiin Buddhan eri ilmenemismuotoja. Erityisesti makuuasennossa loikoileva Buddha oli minun mieleen. Selvisi, että se edusti tiistaita. Hmm, miksihän juuri tiistai ilmentää lepoa?







Temppelin edustalla oli koju, jossa myytiin juomavettä kiipeilyn uuvuttamille sekä suitsukkeita ja kahlittuja häkkilintuja. Ajatuksena on, että vapauttaessaan teljetyn linnun, lintu kiittää ja vie vapauttajansa rukoukset lähemmäksi taivasta. Niin ihana kuin ajatus vapauttamisesta olikin, emme sitä kenellekään ostaneet. Myyjä olisi joka tapauksessa teljennyt tilalle uuden uhrin.




Erikoinen uskonnollinen tapa mihin Laosissa törmäsi, oli riisinökkösten kiinnittäminen puuhun, joko juurelle, runkoon tai tällä tavoin kannon päälle. Se mitä näin toimimalla tavoitellaan, ei meille selvinnyt.


torstai 25. helmikuuta 2010

Please Don´t Rush


Kiinalaisen uuden vuoden pakopaikaksi Laos oli mitä onnistunein valinta. Ei minkäänlaista mekkalaa, melua eikä ylenmääräistä hälinää. Ei pommeja, paukkuja eikä ainuttakaan rakettia. Vain reilun kuuden miljoonan asukkaan Laos oli muutenkin ihanaa vastapainoa Kiinaelolle. Ihmisiä ei tunkenut vastaan joka kulman takaa, kukaan ei tuuppinut, soittanut suotta torvea, eikä muutenkaan pitänyt isoa ääntä.





Laosin rauhallinen elämä tuntui tavallaan jopa meditaativiselta. Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Epäilen, että löytyyköhän laon kielen sanakirjasta edes vastinetta moiselle käsitteelle. Laosin virallinen nimi Lao PDR, People´s Democratic Rebublic, onkin ulkomaalaisten nimittämänä osuvasti Please Don´t Rush.

Ihmiset puuhastelevat arkiaskareissaan hyvinkin vaatimattomissa oloissa, mutta silti heistä huokuu tyytyväisyys elämään. Perusolemukseltaan he ovat iloisia, hyväntuulisia ja mikä ihastuttavinta, aidosti ystävällisiä.




Suuri osa laoista on buddhalaisia ja vaikka jotkut heimot eivät tunnustaisikaan mitään uskontoa, leimaa heidän elämänkatsomustaan shamanistis-animistinen käsitys sielusta ja korkeammista voimista. Temppeleitä ja luostareita, paikallisittain watteja, on paljon, pelkästään jo 22 000 ihmisen asuttamassa Luang Prabangissa yli 30. Katukuvassa lepattaa munkkien oranssisia kaapuja, ja jo hyvinkin nuoret pojat laitetaan usein luostariin vuodeksi tai pariksi.