maanantai 29. maaliskuuta 2010

Tohtori Hu

Edelleen aloitan päiväni ihmeliemellä (lue: kuravedellä) ja odottelen voimaantumista. Luulisi melkein, että moisesta liemestä menisi vatsakin kuralle, mutta ei sentään. Toivottavasti litkun teho ei perustu kuitenkaan uskomukseen. Siinä tapauksessa ei nimittäin taitaisi olla odotettavissa kummoisia vaikutuksia. Mutta kai minulla jotain piilevää uskoa tai toivoa täytyy olla, koska ylipäätänsä suostun kokemaan moisen makuelämyksen joka aamu. Yhdestä asiasta olen tohtorin kanssa täysin samaa mieltä, liikkua minun pitäisi enemmän...

(Perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä puheenollen
kaivelin muutamia kuvia arkistostani.)








Pienessä Baishan kylässä etelä-Kiinan Yunnanissa asuu valkopartainen tohtori nimeltä Hu. Tämä ystävällinen mies on todella omistautunut työllensä. Hän elelee vaatimattomasti maalla ja keräilee yrttejä hoitaakseen potilaita. Hänen maineensa on kiirinyt ympäri Kiinan ja myös lukuisat ulkomaalaiset ovat tulleet hänen hoidettavakseen. Tohtori Hu on aivan erikoisen pyyteetön, sillä hän ei varsinaisesti pyydä potilailtaan mitään maksua. Hyvityksen voi jättää, tai olla jättämättä, ihan kunkin elämäntilanteen ja omantunnon mukaan.

Pääsimme ystäväni kanssa tutustumaan tohtori Hun klinikkaan viime syksyisellä reissullamme. Sen verran elinvoimaisiksi tunsimme tuolloin itsemme, ettemme keksineet muuta vaivaa, kuin yhden syylän näytön. Lääkkeeksi tohtori antoi pienen rasiallisen yrteistä sekoitettua salvaa. Harmi vain, salvan tehosta ei voi oikein sanoa. Syylän sijaan nimittäin, katosikin itse purnukka.


keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Kuulumisia hiekan keskeltä

Hupsista, miten tässä onkaan taas aika vierähtänyt ilman minkäänlaista blogipäivitystä. Tartunpa oitis Jaanan kommentin myötä toimeen ja näpyttelen päällimmäisiä kuulumisia.

Varmaan on sinne Suomeenkin kantautunut tieto, että Pekinkiä ravisutteli voimakas hiekkamyrsky. Gobin autiomaasta puhaltaa joka kevät hiekkaa pohjois-Kiinaan ja alati laajenevan autiomaan tuulet ylsivät nyt ihan tänne Pekingiin asti.

Sunnuntaiaamuna herätessä olikin edessä vinha näky. Verhojen raosta tunki sisään kumman keltaista valoa. Sävy ei hävinnyt, vaikka kuinka silmiä hieroi. Ulkona oli vastassa sakeaakin sakeampi ilma, joka peitti ruskeankeltaiseen hiekkahuntuunsa kaikki vähänkin kauempana olevat kohteet. Koiranulkoilutuslenkillä ei tullut ketään vastaan, se jos mikä teki olon omituiseksi. Ei missään kiinalaisia. Kerrassaan aavemaista. Myrsky teki tuloaan ja tuuli tarttui kaikkeen irtonaiseen, kaateli roskiksia ja rupesi ulvomaan voimalinjoissa. Hiekka pöllysi ja tunkeutui kaulaliinan läpi silmiin ja hampaisiin. Jossain paiskautui auki jäänyt lasiovi pirstaleiksi.

Kotosalla hiekkamyrsky ei tuntunut yhtään hassummalta. (Harmi muuten, ei tullut otettua yhtään kuvaa tuosta pölläkästä.) Pari sohvapäivää tuli ihan hyvään saumaan. Mies näppäili innoissaan uutta aarrettansa, sähkökitaraa. Voi mikä pienen pojan haave! Välillä on pakko malttaa pitää taukoja, kielet kun kuulemma alkavat sattua aloittelijan sormiin. Sormenpäitä parannellessa mies tarttuu synttärilahjaansa ja uppoutuu vuoteen 1984, George Orwellin klassikkoon. Minä puolestani kaivan kaapin perältä kiinan kielen kirjat ja aloitan alusta, tai siltä se ainakin tuntuu. Voi miten sitä onkaan unohtanut nekin vähäiset, mitä vuosi sitten kurssilla osasi.





Aloitin kiinan tunnit uudelleen oikeastaan kohtalon sanelemana. Kävi nimittäin niin, että tässä jokin aika sitten pojotin tienposkessa taksia odotellen, kun kiinan kielen opettajani pyyhkäisi mopollaan kohdalle. Selvisi, että meillä oli sama suunta ja hän tarjosi minulle kyytiä. Hiukan kyllä epäröin, että niinköhän tuo mopo minua painoa kestäisi, mutta opettajan vakuuteltua nousin kyytiin. Mopo pysyi ehjänä allani, mutta sattuipas niin kömpelösti, että noustessani sen päältä potkaisinkin muovisen posken halki. Voi pahus sentään! Ja miten noloa!!! Opettajani koitti vähätellä, eikä suostunut että maksaisin korjauksen. Minä puolestani tunsin jääväni jotain velkaa ja tässä sitä nyt ollaan, ostin häneltä kiinan tunteja täksi kevääksi. Hyvä näin ja rauha sielussani.

Kävin muuten ensimäistä kertaa perinteisen kiinalaisen lääkärin pakeilla. Tuttavani nimittäin osasi sanoa kielestäni, että energiani ovat vähissä, eikä "qi" oikein kulje. No eipä ihme, kun aina vain nukuttaa... Minäpä sitten varasin ajan ja menin näyttämään kieltä paikalliselle rohtotohtorille.

Tohtorin iästä päätellen, perinteiset kiinalaiset lääkärit eivät ilmeisestikään jää eläkkeelle... Papparainen tunnusteli pulssiani molemmista ranteista useammasta kohdasta, kyseli ulosteen laatua ja tarkasti kielen. Mumistuaan jotain itsekseen ja johtopäätökseen tultuaan, määräsi pussitolkulla jotain yrttilinimenttiä, jossa on senkin seitsemäntoista eri ainetta. Jos ei sillä piristy, niin ei kai sitten millään. Maku ainakin on muuten pirun paha, kuin suoraan läheisestä kuraojasta. Tämän täytyy siis toimia!



Tämä kuravesi juodaan muuten kuumana ja kuuri kestää sopivasti aprillipäivään. O-ou, ettei vain olisi pelkkä pila...

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Hyvän mielen aamu


Tässä aamukahvia siemaillessani havahduin huomaamaan, että oloni on positiivisempi ja pirteämpi, parempi kuin pitkään aikaan. Se poiki minulle mukavan ja tuiki tärkeän oivalluksen; ihminen tarvitsee onnistumisia.

Olen tässä elellyt laittamatta itseäni sen kummemmin likoon. Elämän haasteet ovat olleet lähinnä arkielosta selviytymistä, ilman sen suurempaa panostusta. Mutta eilen koin toisin. Suomi-koulun oppilaillani oli edessään kevään ensimmäinen koe.

Hitusen minua jännitti, että mitenköhän oppilaat kokeesta suoriutuvat. Kertoohan se minunkin panostuksesta, kuinka olen saanut tahkottua tiettyjä asioita oppilaiden päihin, kuinka olen tehtävässäni onnistunut. Ja voi miten ihanaa, koe meni varsin mukavasti! Yhtään kehnoa numeroa ei ole tulossa ja moni pystyi parantamaan edellisestä.

Oi että, tällaisia onnistumisen kokemuksia ihminen kaipaa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kertomaan oppilaille, että heidän vaivannäkönsä ja uurastuksensa kantoi hedelmää. He onnistuivat ja osaavat nyt paljon enemmän, kuin vielä jokin aika sitten.


keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Valoa säkillä sisään tai jotain sinne päin


Mielenkiintoista olisi seurata jonkin Suomessa asuvan ulkomaalaisen blogia, jossa havainnoitaisiin paikallisia tapoja. Totisesti löytyisi meidänkin kulttuurista niitä älyvapaita piirteitä, sitä en kiellä. Mutta kyllä taas tänä aamuna huvittuneena seurasin ja ihmettelin tätä kiinalaista touhua.

Kiinassahan sataa lunta aina kun niin halutaan. Joissakin kouluissa oppilaat saavat jo etukäteen tietää lumisadepäivät ja taitaa olla, että nykykeinoin lunta saadaan useammin kuin ennen. Silti lumi tuntuu olevan aika vieras elementti pekingiläisille. Ainakin niin voisi päätellä heidän touhuistaan.

Ikkunasta katselin, kun puolen tusinaa työntekijää lapioi lunta ja siirteli paikasta toiseen. Ei siinä mitään, mutta kun kevätaurinko on jo suurimman osan lumesta sulattanut ja sulattaa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Pienet kinokset kun eivät sitä paitsi olleet millään muotoa kulkuväylällä, tai kenenkään tiellä. Ja näin suomalaiset silmin, pienet lumipenkathan vain koristaisivat muuten niin karuhkoa maisemaa.

Minä en näe moisessa lumenluonnissa mitään järkeä, mutta eihän sitä ole monessa muussakaan asiassa tässä maailmassa. Mietin kuitenkin, että minkähän vuoksi?! Voiko ne kinokset noin pahasti häiritä?! Ei, lapioimisen vain täytyy olla niin hauskaa ja jännää. Muussa tapauksessa sanoisin, että ihan hölmöläisten hommaa.




Tämä muuten ei ole mikään yksittäinen havainto, vaan tämäntyylinen turha lumenluonti on ihan yleinen ilmiö täällä. Sen verran täytyy antaa tunnustusta, että nämä työntekijät ovat saaneet välineikseen ihan oikeat lapiot, risukarahkojen ja vanerilevyjen sijaan.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Lepopäivä


Eilen oli kivat naistenpäiväpippalot, elävää suomimusaa ja kunnon jorausta. Täällä Pekingissä toimii iloksemme mukava kokoonpano musiikillisia heppuja, jotka kyhäävät vehkeet kasaan aina, kun siihen on jonkinlainen tilaisuus.

Tämä päivä onkin sitten mennyt ihan vaan sohvan pohjalla, vaikkei nyt niin kummoinen krapulakaan edes ollut. Jotenkin se vain on iskostunut tuonne takaraivoon, että seuraava päivä levätään.




Tulipa muuten mieleen, että siellä laosilaisessa temppelissähän opimme, että tiistai on lepopäivä.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Kiitti mulle riitti!

Ei, älkää huolestuko. MiaO sätkii ja sitkistelee vielä.
Tarina kertoo ihan jostain muusta.


Hanskat tiskiin!
Niin sanoi lyöneensä eräs tapaamani ranskalaismies,
menestyksekkäässä firmassa uraansa luonut taloustieteilijä.
Hän oli yrittänyt päästä esimiehensä juttusille,
johon pomo oli tuikannut,
että asiat voi kertoa sähköpostilla.
Miehen pipo kärähti ja hän otti lopputilin.
Tuumasi, että jos ei kerta ihmisiä ehdi enää kasvotusten tavata.
Pakkasi repun ja lähti Aasiaan reissamaan.
Tiettävästi sillä tiellä on yhä.





torstai 4. maaliskuuta 2010

Runon olemuksesta


Mikä on runo,
mistä siinä on kysymys.
Sekalaisia ajatuksia,
hapuilevia sanoja,
ihon alle kumpuilevia tunteita?
Kenties yksinäisen hetken leikki,
missä ajatus ja tunne
sulautuvat sanaksi,
kietoutuvat yhdeksi.

Kaipauksesta


Tiedämmekö aina edes
mitä kaipaamme.

Onko kaipuumme vain
kourallinen purovettä,
joka pakenee sormiemme lomitse
takaisin virtaansa.

Ehkä kaipaamme jotain
johon sanat eivät yllä,
jota edes runot eivät tavoita.

Myydään elämä


Reilu kolmikymppinen. Aikaansaamattomuuden vuoksi suhteellisen käyttämätön. Notkunut vuosikausia pysäkillä, joten päässyt ruostumaan,
silti ihan kunnostuskelpoinen.
Ideologialtaan riippumaton, joten voisi tarjota ihan hyviä käyttömahdollisuuksia.
Hyvään tarkoitukseen.




Mikäli elämää ei saada myydyksi,
halutaan henkilökohtainen avustaja.

Elämän laiturilla


Junat menee
ja minä vain yhä seison laiturilla.
Voi kun osaisi päättää mihin junaan hyppäisi.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Näin kulutan aikaa

Mies on taas työmatkalla ja minä kotona koiruuden kanssa. Mitään peittelemättä, elämä Pekingissä on välillä melkoisen tylsää. Varsinkin illat on usein yksinäisiä. Perheellisillä on silloin omat touhunsa ja kuvionsa. Ja kun mies on keskimäärin kolmanneksen viikosta muualla, niin tulee miettineeksi, että paremminkin elämän voisi viettää.



Ja mä poltan tupakan ja sitten toisen tupakan

ja sitten mietin; josko soittaisin jollekin
ei kukaan soita minulle, soittaisinko sinulle
kun et kuitenkaan pääsisi tulemaan.




Elämä, mitä se on

Suomi-koulussa annoin oppilaille kotitehtäväksi kirjoittaa runon, lyhyen tai pidemmän, kukin omannäköisensä. Teema herätti minutkin kaivamaan laatikon pohjalle hautautuneen runovihkoni, johon olen joskus koittanut jotain raapustella. Ehkä joskus rohkaistun tuomaan niitä tänne blogiinkin, mutta tässä kuitenkin Anni Korpelan kynästä lähteneitä syvällisiä ajatuksia.




Elämä, mitä se on muuta

kuin ainainen siipien liike
unelmien häkissä,
tai niin kuin kangas,
jota kudotaan
tulevaisuuden loimiin
toivon sukkulalla.

Elämä
ei ole oikopolku
kehdosta hautaan,
ei karkelo eikä leikki
- eikä siinä totisesti
olisi mieltäkään -

Elämä
on huima nousu
jyrkännettä ylös
laskeutumista alas,
kompastumista
kaatumista
ja juoksemista.

Elämä
on sokkelotehtävä
suunnan etsimistä
ja löytämistä,
kiemurainen tie
ilman oikopolkua
kehdosta hautaan.

Elämä
ei ole purppurapilvien
tavoittelemista
unelmien taivaalta,
ei kaikkien toiveiden
täyttymys,
halujen tyydytys.

Elämä
on ihmisenä olemisen
huikea matka
etsimisen ja löytämisen
tiellä.

Turha on rakentaa
aitoja tuulelle,
pidellä myrskynsiipiä,
torjua rajuilmaa
ja hyökyaaltoja.
Houkat niin tekevät
ja menettävät pelätessään
mielenmalttinsa.


tiistai 2. maaliskuuta 2010

Kiitos matkaseurasta!

Nyt on kuljettu pitkin Laosia ja mukaan on tarttunut, mitä kullekin. Itselleni jäi halu ja kipinä vielä joskus palata tuohon ihastuttavan rauhalliseen ja ystävälliseen maahan. Uskon, että Laosilla olisi minulle vielä paljon annettavaa. Seuraavan kerran ehkä suuntaankin matkani maan pohjoisempiin osiin, alueille joita asuttaa lukuisat heimot omine viehättävine traditioineen.

Päätän tämän Laos-matkani laululla, joka on hyvin rakas varsinkin Tai-heimon keskuudessa. 50-luvulla ranskalaisen kolonialismin ja kommunismin välisessä kädenväännössä joutuivat monet luopumaan kotiseudustaan ja poliittisina pakolaisina lähtemään maasta.



maanantai 1. maaliskuuta 2010

Norsujen luona kylässä


Joskus aikaisemmin Laos tunnettiin "miljoonan elefantin maana". Nykyisin elefanttikanta on supistunut rajusti ja jäljellä on enää vain noin 1600 yksilöä. Niistä noin 560 elefanttia työskentelee ankarissa oloissa valtavien hakkuukuormien vetojuhtina. Elefantit uurastavat pitkiä päiviä ja usein niitä pidetään valveilla amfetamiinin voimin maksimaalisen työpanoksen saavuttamiseksi.

Viime vuosina Laosiin on syntynyt liikkeitä, jotka ostavat elefantteja vapauttaakseen ne julmista ja epäinhimillisistä oloista. Tilalle on syntynyt ns. ekoturismin haara, elefanttikylät. Elefanttikylä tarjoaa norsuille paremman ympäristön, huolenpidon sekä hoidon. Kylä työllistää eläinlääkärin, kouluttaa norsunkasvattajia sekä tarjoaa työtä myös paikallisille. Tämän maksavat turistit, joille tarjotaan päivä norsujen parissa erilaisine elämyksineen. Myös me päätimme kokeilla ja tutustua fantteihin paremmin.



Päivän aikana pääsimme tutustumaan tähän suureen ja kunnioitusta herättävään lajiin lähemmin. Norsuja paijattiin, pestiin, ruokittiin, niiden kanssa käytiin pienillä vaelluksilla sekä joessa uimassa. Ei hassumpaa norsun työpäiväksi, kun vertaa mistä oloista ne on sinne tuotu. Mieltä lämmitti vielä tieto siitä, että illaksi ja yöksi ronsut pääsevät viidakkoon.





Oppaan avulla saimme tietoa elefanteista, tai oikeammin hän vain neuvoi meitä lukemaan ohjeet opastaulusta. Hyvä on, armahdettakoon hänet, sillä hän toimi oppaana vasta kolmatta viikkoa. Norsun niskaan kiipesimmekin heti samantein. Korvasta kiinni ja hiiiop! Ei siinä mitään aikailtu.

Kääk, mitä siinä taulussa lukikaan?! Kun haluat mennä oikealle, kopsauta jalalla norsun vasenta olkapäätä, kun haluat vasemmalle kopauta oikeaa. Sano "pai" kun haluat eteenpäin ja kun haluat elefantin pysähtyvän, sano ... apua mikä se sana olikaan?! Ja mitä se oli mitä ei koskaan saanut tehdä ja mitkä oli niitä huonoja merkkejä?! Niin että näin hyvillä ohjeistuksilla ja turvallisin mielin lähdettiin liikenteeseen.



Turvallisuudesta puheenollen, ei tuossa noita turvallisuusseikkoja oltu juurikaan mietitty. Huvitti ja hirvitti ajatus, että Suomessa pitää laittaa kypärä jo ponin selkään noustessa, mutta Laosissa ei sitä tarvittu edes elefantin niskassa Aika turvaton olo siellä korkealla keikkuessa kieltämättä tuli. Ei ollut satulaa, ei mitään mistä pitää kiinni. Olisipa ollut edes sarvet! Jalkoja pidettiin korvien takana ja käsillä nojattiin norsun takaraivoon.

Siinä sitä sitten muljahdeltiin puolelta toiselle ja puristettiin reisillä niin, että vielä seuraavana päivänäkin jalat tutisi. Tasaisella maalla kyyti olisi vielä mennyt ja ollut pienen totuttelun jälkeen jopa ihan leppoisaa. Mutta kun norsujono lönkytteli ja puikkelehti polkua pitkin jyrkkään alamäkeen, oli minulla varma tunne, että kapsahdan norsun pään yli jorpakkoon ihan justiinsa.

Jotenkin sitä kuin ihmeen kaupalla kaikesta kuitenkin selvisi. En tipahtanut, eikä norsu minua tallonut. Mutta olen aivan varma, että joku sieltä vielä alas tulee, jos ei ole jo mätkähtänyt. Jossain vaiheessa minullekin selvisi, että minkä vuoksi meiltä oli tiedusteltu onko vakuutus voimassa ja pyydetty allekirjoittamaan, että mikäli jotain sattuu, elefanttikylä ei joudu siitä vastuuseen. Mutta eipä sitä arvannut, että sitä ihan noin hurjaan kyytiin joutuu.



Tämä jorpakkoon vievä polku oli melkoisen hurja, kun mentiin niskan päällä ilman noita satulatuoleja. Sopivasti tuo vesirajakin oli pienen pudotuksen päässä. Siinä kohtaa tuli mietittyä, että ei muuta kuin herran haltuun...




Ilme ei paljoa valehtele...



Syvemmälle, vielä vähän syvemmälle...



Ja humpsista... Noooiin, päätit sitten sukeltaa...


Päivä elefanttien parissa olisi jättänyt aika loistomielen uusine kokemuksineen ja itsensä voittamisineen, jos en olisi lopuksi hoksannut kysyä oppaalta erästä asiaa. Mieltäni nimittäin askarrutti se, kuinka norsut eivät karkaa tai lähde liian kauas viettäessään yöt viidakossa. Vastaukseksi kuulin, "no kun ne ovat narussa". Ai, kuinkahan pitkässä? "50 metrin". No onneksi ei sentään kymmenen, mutta silti...



Tiesittekö muuten, että norsut saattavat elää satavuotiaiksi? Ja että ne syövät päivässä noin 150 kiloa ruokaa. Ja että norsulla on hyvä muisti. Ja ettei se ikinä unohda, jos joku on tehnyt sille jotain pahaa. Ja tiesittekö, että norsut osaavat itkeä? Kyllä. Jos niiltä vaaditaan kohtuuttomia ja niitä kohdellaan julmasti tai jos ne tuntevat olonsa yksinäisiksi, ne laskeutuvat surullisina maahan ja vuodattavat kyyneleitä.