MiaO kurkistaa Kiinaan

Iltalenkillä kohtasin kopista sojottavat koivet

2011-04-11T23:57:00.004+08:00

Tänään säikähdin törmänneeni ruumiiseen. Iltahärämällä koiraa ulkoiluttaessa, puhelinkioskin kokoisen vartijakopin ovi oli selällään ja oviaukosta sojottivat vartijan koivet. Tyyppi makasi lattialla kyljellään ja minä koitin häntä herätellä. "Nii haooo! Oletko kunnossa?!" hoin hänelle, eikä elettäkään. Tökin pallokepillä miestä, koittaen saada häneen eloa. Kop(a)utin kepillä naamaankin ja huudahdin jo isommasti. Hetken päästä kuului heikko ynähdys, silmät kävivät viirun verran auki. Hengissä. Luojan kiitos.

Soitin alueemme klubitalolle, jonka numero on minulla kännykässä. "Täällä koirakentän vartijakopissa makaa teidän työntekijä lattialla. Voisitteko lähettää jonkun häntä katsomaan, kun en tiedä onko hän vain väsynyt vai onko hänellä oikeasti jokin hätänä?" "Mitää, mihin olet menossa?" "Ei kun voisitteko lähettää jonkun katsomaan täällä vartijakopissa makaavaa miestä?" Langan päästä kuuluu ihmettelevä "Miksi?" "No kun hän ei näytä olevan kunnossa. Hän makaa maassa." "Ei, emme voi." "No miksi ihmeessä?! Hän makaa maassa ja on melkein tajuton." "Se ei ole meidän hommamme. Soita securityn puolelle." (sijaitsee kaiketi jossain seinän takana) "Minäkö?!!" "Niin sinä." "Täh..??! Ettekö TE voi soittaa?!" "Emme. Sinun on soitettava." "Ei minulla ole edes heidän puhelinnumeroa." "Se on 8450125890508594755858939" "Ei hitto, en minä voi sitä tähän hätään muistaa! Unohda että edes soitin." Helv**ti.

Maassa lojuva vartija oli hyvin vähäeleinen. Hengissä kuitenkin. Lähdin koiran kanssa kohti kauempana könöttävää koppia. Vanha vartijamies hymyilee ystävällisesti ja minä kysäisen: "Tiedätkö, että sinun kaveri makaa tuolla kopissaan?" "Juu, niinhän se tekee." "No mutta miksi?!" Vanha vartija hymähtää ja näyttää kädellään juomisliikettä. "Hän on siis humalassa?" "Niin." "Ahaa... no, parempi kai niin." "Hehe.." vartija yrittää keventää tilannetta ja jää hymähtelemään itsekseen.

Ydinmietteitä

2011-03-18T21:58:00.001+08:00

Pekingin paikalleen jumittuneet saasteet saivat lähtöpassit taivaan tuuliin ja hetken ehti jo olla kevättä rinnassa vailla huolen häivää. Maailma vaan ei meinaa pysyä uomassaan ja tällä kertaa huoli kantautuu naapurimaasta Japanista. Maanjäristykset ja tsunamit ovat aiheuttaneet paikallisille valtavia kärsimyksiä, ja maailma jumittui seuraamaan armotonta taistelua vakavampaa ydinkatastrofia vastaan.

Media on nyt seurannut, jännittänyt ja ruotinut tuota tapahtumaketjua viikon ajan, ja luojan kiitos, ainakin nyt näyttäisi siltä, että tilanne olisi rauhoittumassa, vaikkei se vielä hallinnassa olekaan. Tosin kiinalaiset ovat havahtuneet panikoimaan vasta viime päivinä. Eilen loppui pekingiläisistä kaupoista suola ja niin sanotaan käyneen muuallakin Kiinassa. Ensin ajattelin hamstrauksen liittyvän jotenkin suolassa olevaan jodiin, joditabletteja kun ei puhelinkierrokseni perusteella ainakaan länsimaisissa sairaaloissa ja apteekeissa ole tarjolla, mikä sinänsä on hyvin yllättävää, ottaen huomioon kuinka hyvin nuo yksityissairaalat yleensä ovat varustautuneet ja miten paljon ydinvoimaloita Kiinassa onkaan...

Mutta kuulemma kiinalaiset eivät ajatelleet niinkään jodia, vaan sitä yksinkertaista asiaa, että meri on nyt saastunut, eikä merestä voida enää ottaa suolaa. Näin ainakin kertoi kiinankielen opettajani. Ja hänen arvionsa mukaan monet eivät ehkä tienneet sitäkään, vaan ostivat suolapusseja jemmaan, koska näkivät muidenkin niin tekevän. On turvallista toimia kuten muut, vaikkei syytä tietäisikään.

Sinänsä en ihmettele kiinalaisten panikointia, ollaanhan tässä kuitenkin vain noin kahdentuhannen kilometrin päässä varsinaiselta pääkallopaikalta. Mutta se, että Suomessa apteekit on tyhjennetty joditableteista, kuulostaa aika hassulta, mikäli ihmiset eivät sitten ole havahtuneet hommamaan jodia varastoon ihan vastaisuuden varalle. No toisaalta, onhan meidän lähihistoriakin toisenlainen. Muistamme kuinka totuus tapahtumien todellisesta luonteesta on paljastunut vasta paljon myöhemmin, joten meillä on syymme varautua myös pahimpaan.

Omaa panikoimistani on jarruttanut se, että tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka ovat motissa katastrofin todellisella vaikutusalueella. Se on vähän eri asia, kuin seurata tilannetta täältä käsin. Ja kun vertaa näitä Pekingin olosuhteita vaikkapa Tokioon, saa tilanteet uutta perspektiiviä. Tuuletkin ovat suosiollisesti itään kohti aavaa merta, joten senkään puolesta ei edes Kiinassa tarvinne olla huolissaan, mutta tilannetta seurataan monista lähteistä.

Juttelin aiheesta myös venäläisen ystäväni kanssa, joka on kotoisin Tshernobylin vaikutusalueelta muutama sata kilometriä Moskovasta etelään. Ystäväni ja hänen läheisensä olivat onnekseen säästyneet vakavammalta säteilyltä, eikä siitä ollut koitunut heille sen kummempia terveyshaittoja. Ainoa Tshernobyliin liittyvä muistikuva ystävälläni on se, että seuraavina vuosina metsässä kasvoi valtavia, metrisiä sieniä, joiden taakse pikkutyttö saattoi jopa piiloutua. Omenat saattoivat paisua jalkapallon kokoisiksi, eivätkä muutkaan luonnon antimet pysyneet ihan tavanomaisissa mitoissaan.

Nähtäväksi jää, mitkä ovat Fukushiman todelliset vaikutukset. Toivottavasti mahdollisimman vähillä inhimillisillä kärsimyksillä selvitään, vaikka se on selvää, että jälkensä onnettomuus jättää joka tapauksessa. Säteily on jo tappanut ihmisiä ja eläimiä, saastuttanut luontoa ja tuhonnut eliöstöä. Voimalan työntekijät jatkavat taistelua itsemurhatehtävissä. Moni ehtii saada vielä kuolettavan annoksen säteilyä, vielä useampi sairastuu ja kärsii tuskallisista seurauksista pidempään. Luonto kehittää pelottavia mutaatioita ja sato on syömäkelvotonta pitkän aikaa.

Tätä katastrofia seuratessa mitä olemmekaan kuulleet kommentoitavan kotimaan päättäjien taholta? "Mutta eihän Suomessa voi tapahtua tuollaista!" Tuollaiset lausahdukset ovat mielestäni aivan uskomattomia! On käsittämättömän lyhytnäköistä ja vastuutonta ajatella, että esimerkiksi Suomen ydinvoimalat olisivat sen turvallisempia tai katastrofien tavoittamattomissa. Eihän Japanissakaan pitänyt sattua mitään. Ja vaikka ydinvoimala ja -jätteenkäsittely pystyttäisiinkin rakentamaan kestämään tämänhetkisiä luonnonkatastrofeja, niin mistä voimme tietää millaisia ovat luonnonkatastrofit sadan tai vaikka tuhannen vuoden päästä?! Ydinvoimaloita rakennettaessa meidän pitäisi pystyä olemaan niinkin selvänäköisiä, mutta sitä me emme ole.

Ihmiskuntaa vaivaa eräänlainen mustan joutsenen syndrooma. Jos jokin on riittävän harvinaista, tuudittaudumme helposti siihen uskoon, ettei sitä ole edes olemassa. Kukaan ei usko, että jotain voisi tapahtua, jos sitä ei ole koskaan aiemminkaan nähty tapahtuvan. Mutta luonto keksii koko ajan uusia oikkuja, joihin emme ole osanneet varautua ja tekee harvinaisista ilmiöistä yleisempiä.

Mistä voimme tietää, että esimerkiksi Olkiluoto sijaitsee yhtä turvallisilla rantavesillä tulevaisuudessa kuin nyt? Merenpinta nousee koko ajan, joten kuinka voimme olla varmoja, ettei tulevaisuuden tsunamit kosketa joskus meidänkin lintukotoa? Mitä jos Perämerenkin tuulet yltyvät joskus riehumaan odottamattomalla tavalla, katkomaan sähköjä ja heittelemään talonkokoisia kappaleita voimalan seiniin? Mitäpä jos jossain vaiheessa meidän uusi luonnonkatastrofi olisikin taivaalta putoilevat meteoriitit.... ?

Nyt minua varmasti moititaan mielikuvituksen runsaudesta. Eikä ihme. Todellisuuden faktat ja kokemus eivät puolla tuollaisia uhkakuvia, eivät ainakaan vielä tämänhetkisen käsityskyvyn mukaan. Asioita ei ole koskaan tapahtunut, joten miksi sellaisiin utopioihin voisikaan edes varautua? Toisaalta ydinvoiman turvallisuudenhan luulisi olevan huikeaa huippuluokkaa ja sen luulisi olevan varautunut myös tulevaisuuden uhkiin, ottaen huomioon miten vaarallisilla leluilla leikitään ja kuinka käsittämättömän pitkäikäisestä vaarasta on kyse.

Mutta, minkähän verran ydinvoimaloiden turvallisuus on tosiasiassa tähän mennessä kehittynyt, kun noita vanhempia voimaloita ei saada kestämään edes yhtä sukupolvea? Vaikea kuvitella, että muutamassa kymmenessä vuodessa oltaisiin edetty niin paljon, että uusien voimaloiden suhteen homma pysyisi hanskassa juurikaan sen pidempään.

Missä on sellainen ydinvoimala, jota voidaan mainostaa nykyajan tyrskyt ja järistykset kestävänä sekä pysyvän ehjänä myöskin ajan musertavan hampaan ikeessä ja niidenkin uhkien alla, joita ei ole vielä keksittykään? Mikäli sellaista takuutodistusta ei ole tarjota, olemme yksinkertaisesti haukanneet liian suuren palan kakkua. Japanin ydinvoimainsinööreillekin olisin suonut sen verran mielikuvitusta, että olisivat voineet kuvitella kahden eri katastrofin sattuvan yhtä aikaa. Mutta tosiasiassa eihän keneltäkään voi vaatia sellaista mielikuvitusta. ... Niinpä.

Eikö siis olisi aika luopua näistä suuruudenhulluista hankkeista ja pysytellä turvallisemmissa menetelmissä, vaikkakin joutuisimme luopumaan samalla ylenpalttisesta kulutusjuhlasta ja talouden jatkuvasta kehityksestä? Pystyisimmekö nipistämään siivun omasta kulutuksestamme, siis elintasosta ja niistä mukavuuksista, joihin olemme tottuneet?

Ihmisen muisti on kuitenkin lyhyt kuin kananlento. Se ei tarvitse puoliintuakseen samaa aikaa kuin ydinjäte. Pian unohtuu katastrofit ja ihminen muistaa vain, kuinka paljon kalliimpaa on tuottaa energiaa luonnon ehdoilla. Taitaa olla niin, että ydinvoima kuuluu menneisyyteen vasta silloin, kun sinne kuuluu myös rahan mahti.

Ja kitupäivät sen kun jatkuu...

2011-02-23T22:43:00.071+08:00

Ei ole tuulista eikä sateista tietoakaan. Keuhkoihin sattuu, kituset on kipeinä ja kurkkua korventaa. Ilma on kuin painajaisunessa. Saastetaso on jo aikaa sitten ylittänyt mittareiden lukukyvyn. Kuvia ei tule tällä kertaa. Kukaan selväpäinen ei heilu tuolla kameran kanssa vapaaehtoisesti. Karvakaverikin saa tyytyä vain pieniin pyrähdyksiin.

Nyt möllötetään sisällä, vaikka kämpillä ei juuri ole sen terveellisempää. Ei tullut aikoinaan hommattua ilmanpuhdistimia, kun ei ymmärretty niiden tarpeellisuutta. Näin jälkeenpäin ajatellen, melkoista ajattelemattomuutta jos ei suorastaan jo idioottimaista tyhmyyttä. Lapsiperheenä sitä olisi varmasti tarkempi, mutta näin kahdelleen on tullut nieltyä liikaakin.

Nyt tähän hätään kalliita putsareita ei taida kannattaa enää hankkia, kotiinpaluu kun häämöttää jo niin lähellä. Jos vaikka alkaisi pian tuulemaankin ja tämä helpottaisi. Toivoa sopii. Tulisi nyt se sade, vaikka tekemällä. Ovat varmaan sitä jo yrittäneetkin, mutta tällä kertaa ei ole onnistunut.

Ei riitä se, että huushollissa on kelin vuoksi tunkkaista tai haisee lähistöllä poltettavien roskien katku, nimittäin kämpillämme kukkii myös home. Vessassa haisee niin kitkerälle, että siellä koittaa asioida mahdollisimman nopeasti, mieluiten ei ollenkaan. Allaskaapin sisusta on jo ihan pilkuilla. Pohjalevyn alle ei pääse kurkistamaan, jos nyt edes uskaltaisikaan, se kun on liimattu kiinni ja koko systeemistä on tehty ihan umpio. Kerrassaan tampio keksintö!

Kiinalaiset eivät homeesta ja sen haitoista mitään ymmärrä. Niin kuin eivät juuri ymmärrä noista saasteistakaan. Mieheni koitti töissään kertoa yhdelle päälliköistään, "Katso nyt tuonne ulos", viitaten veitsellä leikattavaan harmauteen. "Tuossa on yksi pääsyy, miksemme tänne jää." "No mutta tuohan on vain luonnonilmiö. Onhan teillä Suomessakin synkkää ja pimeää talvella." Niin, että koitapa tällaisille sitten selittää jotain homeesta ja sen haitoista. Allaskaapin homeongelma ratkaistiin tunkemalla silikonia hajureikiin.

Nyt kun olen valittamisen makuun päässyt, niin mistähän vielä keksisin narista. Aiheiden löytäminen ei tässä mielentilassa olisi kovinkaan vaikeaa. Mutta eipä nyt vaivuta enää syvemmälle. Sen sijaan lupaan, että Suomessa en ainakaan ihan heti narise loskaisista räntäsateista tai hyytävistä pakkasista. Skraappaan auton laseja hymyssä suin, tai ainakin hampaat irveessä, näpit suloisen tunnottomassa kohmeessa. Vedän raikasta pakkasilmaa keuhkoihini, joka tosin kirveltää ja yskittää sekin. Ehkä päästelen mielessäni muutaman kipakan, mutta muistan, että pahemminkin voisi olla, nimittäin asua tällaisessa pakoputkessa.

*****

ps. Laitanpa sittenkin tänne jotain vanhoja kuvia fiilispohjalta.

*****

Kerrassaan ankeaa..

2011-02-21T23:36:00.000+08:00

Kai tässä on ruvettava sadetansseja rummuttamaan ja virittelemään rituaaleja tuulten jumalille! Ja huudettava niiden Matikaisen havujen sijasta: Sadetta perkele ja tuulten tuiverruksia!

Aurinkoakin voi katsella ilman laseja. Saastefiltteröintiä on sen verran välissä.

Kuten näette, taustalla kohoaa korkeita rakennuksia.

Kun katsotaan samaa kuvaa vähän tarkemmin, zuumataan ja lisätään aavistus kontrastia, saadaan ussakan seasta juuri ja juuri näkyviin kerrostalon kokoinen, yleensä kilometrien päähän helottava mainosplakaatti. Vau!

Kateeksi ei käy snägärimyyjää näillä keleillä.

"Ilta-auringossa" maisema saa hiukan lämpimämmän peiton.
Ripaus kontrastia etummaisten puiden erottamiseksi, ja tulos,
surullisen kaunista, sanoisinko.

Harmaa, harmaampi, harmain

2011-02-20T22:51:00.001+08:00

Päätöksemme kotiin paluusta tuntuu aina vain oikeammalta. Olkoonkin, että täällä voi viettää taloudellisesti hedelmällisempää elämää. Ulkona syöminen on edullista, jokaista penniä ei tarvitse laskea, ja rahaa jää vielä matkailuunkin. Silti olemme hyppäämässä tyhjän päälle, Suomessa kun ei kummallakaan ole töitä tiedossa.

Olemme hylänneet kaikki tarjoukset Kiina-elämän jatkon suhteen, vaikka taloudellisesti se on kuin ampuisi itseään jalkaan. Ehkä jotkut pitävät meitä tyhminä, luopua nyt etuoikeutetusta asemasta ja shamppanjabrunsseista silloin tällöin. Mutta asiat eivät ole ihan niin mustavalkoisia, vaan ne voivat olla hyvinkin harmaita. Katsokaa nyt näitäkin viime päivien kuvia. Tänäänkin koiralenkillä käytyä tuntui kuin olisi norttiaskin vetänyt.

Vaikka Suomeen palaamisessa on omat miinuksensa, on luonnon puhtaus ja ilman raikkaus suurimpia vaikuttajia päätökseemme. Elämästä ei myöskään kulu leijonan osaa taksin takapenkillä ruuhkissa nyhjöttäen. Asiat sujuvat keskimäärin jouhevammin ilman, että jokaisen vähäpätöisenkin asian vuoksi on säädettävä tolkuttomasti. Ihmiset puhuvat ymmärrettävää kieltä, ja muutenkin heidän aivoituksiaan on helpompi käsittää.

Monia muitakin miinuspuolia tänne Pekingiin ja Kiinaan liittyy, mutta haluan nostaa esille vielä yhden. Nimittäin sen, että yksinkertaisessa kaupankäyntitilanteessakin joutuu epäilemään tulleensa huijatuksi, tai että kadulla lähestyvien ihmisten motiiveja alkaa vaistomaisesti epäillä. Kun joku lähestyy hymyillen ja mukavia jutellen, on ensimmäinen ajatus, mitä se minusta haluaa, mitä se haluaa myydä tai millä tavoin huijata. Se on oikeastaan aika raskasta, kun lähestulkoon kaikki suhteet paikallisiin täällä perustuu jonkinlaiseen rahalliseen hyötyyn. Jatkuva epäileminen ja varpaillaan olo on itse asiassa aika surullista.

Todennäköisesti aika kultaa muistot ja Kiina-elo näyttäytyy tulevaisuuden muistoissa antoisana, kokemusrikkaana ja mielenkiintoisena väriläikkänä. Sitä se osaksi on ollutkin. Nyt vain tuntuu, että kiinnitämme enemmän huomiota niihin haittapuoliin. Se kai kertoo siitä, että aikamme tässä maassa on kypsä ja on aika lähteä.

Vielä on reilu kolme kuukautta, kunnes pakkaamme kamamme ja suljemme oven. Aika kuluu varmasti nopeasti. Työkuviot on hoidettava loppuun, on myös mietittävä mitä konkreettista täältä haluaa viedä mukanansa ja hankittava ne. Viime hetken mattimyöhäisiäkin on tulossa vieraiksi melko liuta. Nähtäväksi jää, miten käy haaveilemani Tiibetin reissun.. Sillä kun alkaisi olla kohta jo kiire.

Pingviiniparaati

2011-02-04T11:28:00.000+08:00

Pitääpä minunkin tulla näyttäytymään tänne pitkästä aikaa, kun isäntä armollisesti kävi polkaisemassa homman taas käyntiin. Sen verran innokkaasti juttuja naputteli, että ei liene vaikea houkutella häntä vierailemaan täällä useamminkin.

*****

Australian ainutlaatuinen eläinmaailma todellakin ihastutti meidät. Luonnossa elää vapaana jos minkälaista menijää. Villieläimiä on paljon, toisin kuin täällä Kiinassa, missä kaikki mikä liikkuu, on jo syöty. Runsas eläimistö näkyi myös liikennemerkeissä. Tiellä liikkujia varoiteltiin milloin minkäkinlaisista mönkijöistä, eikä autoilija juurikaan voi välttyä kohtaamasta tietä ylittävää villieläintä tai raatoa tien poskessa. Kunnon aussiautoihin onkin asennettu ns. "kengurupuskurit".

Koala tosiaan oli karusta äänestään huolimatta ihastuttava, söpö karvapallero. Suloisimman eläimen tittelin vei silti minipingviini. Tuohon frakkiin ja valkoiseen paitaan sonnustautuneeseen 30 senttiseen taapertajaan pääsimme tutustumaan lähemminkin. Melbournen kupeessa sijaitseva Phillip Island on tunnettu suuresta pingviiniyhdyskunnastaan ja yleisölle onkin järjestetty mahdollisuus seurata pingviinien jokailtaista maihinnousua kalastusreissuiltaan, pesäkoloihinsa rantatörmän pöhelikköön.

Pingviinit rantautuvat aina auringonlaskun aikaan, kun hämäryys luo sopivan turvan nousta mereltä. Seurantapaikalle piti saapua hyvissä ajoin ennen oletettua h-hetkeä. Rannalle kohti aavaa merta oli rakennettu katsomo tätä elävää luontodokumenttia varten. Kameroita eikä minkäänlaista kuvaamista sallittu, sillä salamavalojen räiske olisi taatusti säikäyttänyt pingviinit. Yleisön tuli myös pysytellä hiljaa.

Noin tunnin päästä aurinko alkoi painua mailleen ja tarkkakatseinen saattoi huomata rantaveden tuntumaan uineet pingviinit. Päät pysyivät vielä turvallisesti veden alla. Joku rohkea uskalikko nosti päätään, tarkasteli tilannetta ja kohottautui pystyyn. Muutamia päitä nousi perässä ja kohta oli puolen tusinaa pingviiniä jonossa rantavedessä. Mutta hui ja molskis....! Vielä oli liian aikaista ja lauma pulahti takaisin veden suojiin.

Yleisö odotti jännittyneenä ja kohta alkoikin pulpahdella pingviinejä pystyyn siellä täällä. Ne asettuivat hauskausti jonoihin ja etummaiset kärkkyivät rantavesissä lähtövalmiina. Välillä meni joillakin pupu pöksyyn ja ne sukelsivat hetkeksi takaisin turvaan veden alle. Kun tilanne oli todettu riittävän turvalliseksi, lähtivät jonot purkautumaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Voi sitä vipellystä ja suloista vaappumista, kun pingviinit lähtivät hupaisassa etukenossa ylittämään rantahietikkoa kohti pesäkolojansa. Kyllä siinä yhdellä jos toisella meni askeleet sekaisin ja moni tömpsähti nenilleen, honteloihin jalantynkäsiin sotkeutuneena.

Mereltä nousi koko ajan lisää pingviinejä ja jonot tuntuivat ihan loppumattomilta. Yleisö pääsi kulkemaan aidatulla korokepolulla yhtä matkaa näiden suloisten taapertajien kanssa ja seuraamaan vain reilun metrin päästä niiden hupaisan näköistä vaappumista kohti pesäkolojansa. Loppujen lopuksi pingviinejä laskettiin tulleen sinä iltana reilu tuhat. Eli aikamoisesta paraatista ja luonnon näytelmästä oli siis kyse.

Tässä yleisön kulkureitti päiväseltään kuvattuna.

Pingviinien jäädessä touhuilemaan pesäkolojensa suojiin ja yleisön lähtiessä paikalta tuli kaikkien vielä kurkistaa autonsa alle. Jos vaikka joku taapertaja olisi tallustellut parkkipaikalle asti. Melko varmoja oltiin, että juuri meidän Hundain alle olisi pujahtanut joku viipottaja. Mutta harmi vain, ei ollut, tai toisaalta onneksi niin. Olisi nimittäin ollut suuri kiusaus kaapata tuollainen suloinen minipingviini mukaamme.

Wimpatti Wompatti

2011-02-03T15:49:00.006+08:00

Guest star jatkaa Miao:n blogissa tälläkin kertaa.

Jokainen on kuullut kenguruista ja koaloista, mutta Australian eläimet ovat myös paljon muuta. Kenguruiden söpöys ei näytä vakuuttavan paikallista väestöä, vaan he pitävät noita voimakaskoipisia pussieläimiä agressiivisinä, reviiritietoisina kiusankappaleina. Eniten kenguruja näkee teiden varsilla auton alle jääneinä, mutta toki niitä voi nähdä siellä täällä elävänäkin.

Eläimet jaksoivat ihmetyttää ja Australiassa jopa siili on puolen metrin mittainen. Koaloitakin näimme ihan luonnossa, enimmäkseen puiden oksilla nukkumassa nenä pyllyssä. Ihmekkös tuo, eläin kun nukkuu 20 tuntia vuorokaudessa. Koala näyttä kyllä todella söpöltä (joskin hiukan tyhmän pulskealta) ja kaiken kaikkiaan onnelliselta eläimeltä. Mikäs siinä kun saa nukkua ruokapöydassä.

Sana "koala" tulee aborginaalien kielestä ja tarkoittaa "ei juo". Koalat tosiaan eivät juo juuri laisinkaan, vaan saavat tarvitsemansa veden eukalyptuspuun lehdistä, joita ne mussuttavat kaiken hereilläoloaikansa. Kuulostaa ihan makealta elämältä. Vaikka koalat söpöiltä näyttävätkin, ei niiden ääni todellakaan ole mikään korvia hivelevä sulosävel, vaan ääntelee kuin sian ja virtahevon risteytys niin ikään.

Kaikista pelottavin eläin ei suinkaan ollut myrkkykäärmeet tai hämähäkit, joita Australiassa toki on paljon, vaan uskokaa tai älkää, Emu. Se on ruma ja yhtä kalju kuin minä, mutta sen pää tuntui keikkuvan paljon korkeammalla. Aborginaalien tarina kertoo voimakkaasta linnusta, joka oli niin vahva, että pystyi lentämään paljon muita lintuja korkeammalla. Vahvuus ja sen mukana tuoma ylpeys kävi kuitenkin emulle kalliiksi, sillä eräänä päivänä se lensi liian lähellä aurinkoa ja poltti siipensä. (Muistuttaa aika paljon tarinaa Ikaruksesta, lienekö siinä jokin yhteys.)

Ehkäpä juuri siitä suivaantuneena tämä lähes parimetrinen lintu pelotteli ainakin tätä turistia ja uskon muistavani ensitapaamisemme jonkin aikaa. Taisivat nämä kyseiset yksilöt pitää hauskaa kustannuksellani, sillä aivan sama mihin kuljin, niin kääntäessäni päätä tuijotti emu minua aina suoraan silmiin. Meinasi siinä jo usko loppua, kun kipitin munaravia etäämmäksi vain huomatakseni että siinähän emu seisoi taas vieressä, muljautellen silmäluomiaan jotka kätevästi sulkevat silmän alhaalta ylöspäin. Ei tullut kavereita minusta ja emuista.

Australiassa on luonnon- ja eläimien suojelu viety pidemmälle kuin missään käymässäni maassa. Kansallis- ja luonnonpuistoja on taajaan ja niitä arvostetaan. Parhaan esimerkin eläinsuojelusta antavat villieläinklinikat, joiden puhelinnumeroja löytyy teiden varsilta. Vierailimme yhdellä klinikalla ja pääsimme katsomaan, kun autoon törmännyttä papukaijaa operoitiin. Sairaalassa pyöri video, jossa hiirelle tehtiin leikkausta ja siellä oli toipumassa orpo 3-viikkoinen lepakko, jota täytyi syöttää 25 minuutin välein. Tilat oli hienot ja asialle omistautuneita ihmisiä kävi kertomassa kokemuksiaan eläinklinikasta ja sen tärkeydestä. Näin Kiinasta tulleelle tuli väkisinkin mieleen, että peltomyyrällä on siellä enemmän arvoa kuin pellon viljelijällä meidän tämänhetkisessä kotimaassa.

Loput eläimet, mitä emme luonnossa bonganneet, käytiin katsomassa sitten Healesvillen sanctuaryssa, joka on toiminut eläinten asialla jo 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien. Siellä oli taas jos jonkinlaista kulkijaa. Hampaan koloon jäi legendaarisen Tasmanian tuholaisen piilottelu. Turisti halusi nähdä tuholaisen, mutta tuholainen ei halunnut nähdä turistia. Joku toinen kerta kai sitten.

That's all folks!

Great Ocean Road

2011-02-02T19:59:00.001+08:00

Postausta on toivottu monelta taholta, mutta inspiraatio päivittämiseen on ollut kadoksissa. Nyt päätimme yhdistää voimat ja puhaltaa uutta tulta hiipuneeseen hiillokseen. Tällä kertaa tekstin takana onkin Don.

*****

Se on sitten virallisesti tehty. Nimittäin päiväntasaaja on ylitetty ensimmäistä kertaa. Ylitykseen ei meidän kohdalla kuulunut perinteisiä merimiesriittejä kuten kölin alta köydessä uittamista tai edes rommipullon juontia yhdellä kulauksella. Ylitys tapahtui kuluneen oloisella Boeing 737 koneella, China Easternin operoimalla lennolla. Päiväntasaajan ylittämisen juhlisen sijaan tyydyimme potkimaan toisiamme liian ahtaissa turistiluokan penkeissä, punaviinin turruttamana unen tapaisessa horteessa.

Australia on kaukana kaikesta ja jopa suora lento Shanghaista Melbourneen kestää lähes 12 tuntia. Mantereen koosta saa hyvän vertauksen liimaamalla Euroopan kartan sen sisälle. Ensivaikutelma Australiasta oli ehdottoman siisti, toimiva, ystävällinen, mutta mahdottoman kallis. Täytyy kuitenkin muistaa lähtömaamme, joten Suomesta lentävä tuskin pitäisi Australiaa erityisen kalliina, mutta allekirjoittaneet se pääsi yllättämään pahan kerran. Paikalliset kertoivat turismin kärsivän vahvasta aussidollarin kurssista. Suurin shokki on kuulemma USA:sta tuleville, sillä dollareiden 1:1 kurssi yllättää asiaan perehtymättömän.

Puolentoista päivän levon jälkeen alkaa matkan yksi etukäteen suunnitelluista retkistä. Alle kaapataan vuokrakärry. Kärry on tässä tapauksessa erittäin hyvä ilmaus, sillä Hyundai Gets 1,2 litran moottorilla ja automaattivaihteistolla ei ole ehkä juuri se auto, josta haaveillaan työpaikan kahvipöydässä miesporukalla.

Matkan kohde, Great Ocean Road, on maailman kuulu tie Melbournesta länteen, joka kulkee aivan rannikon tuntumassa lukuisine näköalapaikkoineen ja retkeilyreitteineen. Mittaa maisemaosuudella on 270 kilometriä. Se ei kuulosta paljolta, mutta jos on käynyt Norjassa, tietää että maantieteelliset asiat eivät ole aina ihan yksiselitteisiä.

Great Ocean Road alkaa varsinaisesti Torquaysta, joka on varsinainen surffausteollisuuden piilaakso. Hieman Torquaysta länteen on Bells Beach. Kaikki jotka tuntevat klassikkoelokuvia, muistavat mahtipontisen loppukohtauksen elokuvasta Point Break (Myrskyn ratsastajat), joka kuvattiin kyseisellä beachilla. "Where am I gonna go, cliffs on both sides, paddle to New Zealand?"

Biitsejä ja kalliomaisemia on Ocean Roadilla lähes kyllästymiseen asti, mutta yksi asia on huikaisevaisuudessaan ylitse muiden. Rannikolta aukeaa meri, jonka vastarannalla on etelämanner. Raivo joka merestä huokuu, koitui 1800-luvulla yli 50 laivan kohtaloksi ja rannikko sai nimekseen Ship Wreck Cost.

Maailman kuulu 12 Apostolia oli tottakai hieno kokemus, mutta omaksi kohokohdaksi jäi apostolien tuntumassa sijainnut kallio, johon aallot löivät raivolla mudostaen yli 10 metrin pärskeitä ja lopulta kastellen innokkaan turistin pahanpäiväisesti. Kuten olen aina sanonut, parhaista kokemuksista ei saa valokuvia.

Jatkuu...

12 Apostolia. Etualalla näkyy yksi romahtaneista.

Olet ollut liian kauan Suomessa kun...

2010-12-06T23:32:00.001+08:00

Törmäsin netissä hauskaan aiheeseen, mistä ulkomaalainen tietää, että on ollut Suomessa liian kauan. Yhdistelin muutamaa eri listaa ja lisäsin vähän omaa näkemystä ja sain aikaan tällaisen kriteeristön.(Kävin siis kurkistelemassa hiljaiseloa viettävään blogiini näin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Oi ihana, omituinen, tuttu ja turvallinen kotimaa. Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi!)

               
* Mielestäsi on normaalia syödä lounas klo 11:00 ja päivällinen viideltä. 
* Torstaisin tekee mieli hernekeittoa ja pannukakkua. 
* Päivittäinen kahviannokseksi on vähintään 6 kuppia.

* Mennessäsi postiin, pankkiin tai apteekkiin, alat ensimmäiseksi etsiä jonotuslappua.
* Mielestäsi on normaalia jonottaa jonotuslapun saamista.
* Syvä huokaus on osa päivittäistä sanastoasi, samoin lausahdus "mmmh". 
* Hiljaisuus on hauskaa.

* Olet aina ajoissa.
* Pienet myöhästymiset eivät enää ole hyväksyttäviä.
* Hermostut, jos bussi tai juna on kaksi minuuttia myöhässä.
* Mielestäsi on edesvastuutonta kävellä päin punaisia, vaikka näköpiirissä ei olisi yhtään autoa. 

*Perjantai-iltapäivisin ei voi käydä liikeneuvotteluja.
* Ymmärrät, että luonnollinen osa liikeneuvotteluja on istua alasti kuumassa huoneessa ja hikoilla kylki kylkeä vasten.
* Mielestäsi 70 astetta saunassa on viileää, mutta 25 astetta ulkona on kuuma.

* Ventovieras joka hymyilee sinulle on a) hullu b) humalassa c) ulkomaalainen d) kaikki edellämainitut yhtä aikaa
* Mielestäsi on normaalia jatkaa kävelemistä, kun ventovieras kysyy sinulta jotain kadulla.  

* Olet oikeasti kiinnostunut siitä, kuka on Matti Nykäsen tämänhetkinen tyttöystävä/vaimo 

* Menet risteilylle a) ostaaksesi verovapaata viinaa b) ostaaksesi verovapaata olutta c) juhlimaan 
* Työtoverisi pyytäessäsi sinua lasilliselle töiden jälkeen tiedät, että   seurauksena on pitkä ilta ja armoton krapula seuraavana päivänä. 

* 10 euroa leivoksesta ja kupista kahvia on mielestäsi käypä hinta. 
* Tomaattilohkoa salaatinlehdellä voi kutsua salaatiksi.

* Vaatekaappisi koostuu 20 erilaisesta harmaasta ja mustasta. 
* Pikkukengät ja tennissukat ovat hyväksytty yhdistelmä.
* Sukkia ja sandaalejakin voi käyttää yhtä aikaa.
* Urheiluhousut eivät ole pelkästään vapaa-aikaa varten, vaan myös melko muodollinen asu. 

* Käytät lämpimiä vaatteita huhtikuussa, vaikka on 25 astetta lämmintä. Koska on huhtikuu. 
* Käytät t-paitaa ja shortseja heinäkuussa, vaikka on vain 10 astetta. Koska on heinäkuu.
* 5 astetta tarkoittaa leutoa säätä. 
* Kieltäydyt käyttämästä lakkia, vaikka ulkona on -20 astetta. 
* Pakkassää ja lumi ei ole esteenä pyöräilylle.

* Laitat kätesi automaattisesti taskuun, kun kuulet kännykän soivan lähelläsi. 
* Olet kiinnostunut uusimmista kännykkämalleista ja siitä, onko kännykkäsi viimeisimmän muodin mukainen. 

* Kirkollisina pyhäpäivinä juodaan kännit. 
* Jäät mieluummin kotiin juomaan, kuin että lähdet ravintolaan juomaan. 
* Mielestäsi on normaalia mennä mökille keskelle metsää itikoiden syötäväksi ja juomaan viinaa.
* Mielestäsi on melko turvallista kävellä ydinkeskustan läpi perjantaiyönä kahdeltatoista
* Sunnuntaikävelyllä et hämmästy oksennuksista puistoissa ja tien varsilla.  
* Olet alkanut harrastaa sauvakävelyä.

* Sinulla on vain kaksi ilmettä: iloinen ja totinen. 
* Halaaminen on tarkoitettu seksuaaliseksi esileikiksi.
* Olet ollut 4 vuotta kihloissa suunnittelematta naimisiin menoa. 
* Vaimosi katsoo televisiota kun vahdit lapsia. 

* Olet alkanut elämään futuurissa. Rupeat odottamaan kesää jo jouluna ja toteat, että kesä on ohitse jo juhannuksena. 
* Juot keltaista jaffaa, kun vatsasi on sekaisin.
* Sinusta on tulossa laktoosi-intolerantikko 
* Olet alkanut pitämään salmiakista.

* Ymmärrät, että "En kommentoi" on osa poliittista keskustelustrategiaa. 
* Olet vihdoin lakannut kysymästä luokaltasi "Onko mitään kysyttävää?"
*Näet alastoman ihmisen kieriskelevän lumessa, hätääntymättä hänen henkisestä tilastaan.  
*Suomalainen aikuiskaste: dipata jäiden lomasta itseään hyiseen veteen. 
*Todellinen suomalaisuuden mittari: tehdä se vapaaehtoisesti uudelleen.

Nämä päivät pitäisi lailla kieltää

2010-10-11T13:38:00.026+08:00

On päiviä jolloin ei kerta kaikkiaan huvita nousta peiton alta. Eilen oli juurikin sellainen päivä. Edellisillan hauskanpito kostautui kadotettuun huomiseen. Krapulat ovat aina olleet minulle ihan vihonviimeisiä olotiloja. Pari lasillista viiniä on ihan ok, mutta jos yhtään raja ylittyy, seuraavan päivän karma on jäädä vellomaan johonkin loputtomaan, psykedeeliseen välitilaan. Onneksi pystyn melko hyvin pakenemaan unimaahan, paitsi en ole varma onko se yhtään sen lohdullisempaa.

Pekingin ilma on ollut viime päivinä ihan pelottavan sakeaa! Saastelukemat ovat hiponeet ihan pilviä, liekö mitta-asteikko loppunut jo keskenkin. Karmaisevaa harmautta, jota melkein voi jo veitsellä leikata ja jonka aistimus ei tunnu pelkästään nenässä, vaan myös suussa. Urgh! (Päätös poismuutosta ensi keväänä oli taatusti oikea.) Mutta viime yönä satoi saasteet alas, narulla roikkuville pyykeilleni ja taivas on suorastaan sininen. Hetkeksi on taas valoa tunnelin päässä. Mutta hmmm, melkein tekisi mieli pestä pyykit uudelleen. Ei oikein houkuttais hypätä valmiiksi saastuneisiin kalsareihin... :/

.......

Kuvat ovat Guilinin Reed Flute -luolasta. Maankuoren liikkeet ja eroosio ovat aikaansaaneet alueelle muutakin kuin kukkuloita. Luolien onkaloista paljastuu mahtavia kivimuodostelmia ja karbonaattikerrostumia, joiden värikkyyttä vielä korostetaan erilaisilla valoilla. Kieltämättä luolakierros oli kuin olisi astunut johonkin sadunomaiseen mielikuvitusmaahan. Nämä alemmat kuvat ovat muuten ylösalaisin. Oikeasti kivipiikit ovat luolan katosta roikkuvia tippukiviä.

Maisemat kuin 20 yuanin setelissä

2010-10-05T08:33:00.003+08:00

Li-joen rannat Guilinin seutuvilla ovat kuuluisia upeista maisemistaan ja uljaana kohoavista sokeritoppavuoristaan. Kauniit karstikukkulat ovat innoittaneet kiinalaisia kuvataiteilijoita ja runoilijoita kautta aikojen.

Läheltä Yangshuota löytyy tämä kuvankaunis paikka. Maisemistaan kuuluista pieni kylä nimeltä Xingping.

Tytöt tiesivät kertoa, että tämä näkymä löytyy 20 yuanin setelistä. Mutta hei... heebo siinä vasemmalla! Mistä sinä siihen tupsahdit... ?! Murrr... aina joku ylimääräinen tiellä, kun yrittää ottaa hyvää kuvaa..

Keli oli vähän harmaa, mutta kuvitelkaapa nämä maisemat auringonnousun tai -laskun aikaan..

Leipää ja sirkushuveja, kuinkas muutenkaan, kun Kiinassa ollaan. Tällä kertaa olisi saanut kuvauttaa itsensä korpit olalla.

Kuvareportaasia aamuisesta Yangshuosta

2010-10-03T14:34:00.003+08:00

Sumuisten vuorten pyykkärit

..........

Taijia luonnon helmassa.

.........

Aamuisin puistoissa tapaa muitakin taijin harjoittajia.

.........

Aamupalan voi tulla nauttimaan katuruokalaan.
Tarjolla on puurovelliä, nuudeleita sekä jiaozeja (liha- ja kasvisnyyttejä).

Mausteita ja hapatettuja kasviksia käytetään kylkiäisenä. Puuro maustetaan voisilmän sijaan chilillä.

Kananmunat keitetään ja säilötään mausteliemeen, esim. teelehtiin.

.........

Miltäkö tuntuu syödä polvet suussa? Kattakaa aamiainen leikkimökkiin ja kokeilkaa...

.........

Ruokalan työntekijä purkittaa soijamaitoa.

...........

Minun aamiaiseni. Valitsin paikan, mistä sai kahvia.

Tarjolla olisi ollut myös tämän näköinen ruokapaikka. Aika kivalla paikalla, eikö?

Experience is what you get, when you don't get what you want.

2010-10-01T14:55:00.000+08:00

Reppureissaaja on palannut ja muutaman päivän jo ehtinyt hengähtääkin. Matka oli mielenkiintoinen kokemus, mutta valokuvauksellisesti ei niin antoisa, kuin olisin toivonut. Kehno sää kiusasi koko viikon ja muutama päivä piti pidellä rankkaa sadetta hostellin suojissa.

Olisi ollut hyvää aikaa lukea, mutta kiinalainen huonetoverini oli kähveltänyt kirjani. Mietin vain, että mitä ihmettä kukaan tekee suomenkielisellä romaanilla??! Päätyiköhän kirjani sytykkeeksi vaiko pepun aluseksi? Vai yrittääkö joku nyt epätoivoisesti opetella sen avulla englantia...?!

..............

Ensimmäinen varsinainen nähtävyysetappini oli Guilinin lähellä sijaitsevat riisiterassit. Olin nähnyt kuvia niistä vuoren rinteillä lepäävistä graafisista muodostelmista, ja niinpä varasin kyydin paikan päälle. Minibussilla matkaan lähti kourallinen muutakin hostellin väkeä.

Bussi luikerteli ylös pitkin vuoristoa kohti yhä sakeampaa sumuverhoa. Keli ei tainnut olla kovin otollinen. Matkaa taitettiin lopuksi myös jalan. Reilun puolen tunnin kapuamisen jälkeen pääsimme näköalatasanteelle, mutta harmiksemme näkyvyys oli lähes olematon. Edessä oli pelkkää sumua ja harmaan eri sävyjä. Maisema oli ikään kuin kadonnut.

............

Pienen hetken sumu raotti verhojansa ja paljasti palan maisemaa. Ainakin saimme varmuuden, että olimme siellä, missä meidän pitikin olla.

Muutama ryhmästämme oli päättänyt tehdä parin tunnin vaelluksen ja heidät oli viety hieman ylemmäksi, mistä heidän oli määrä laskeutua polkua pitkin sovittuun paikkaan. Minä olin skipannut vaelluksen, sillä kenkäni tuntuivat liukkailta kivetetyllä polulla. Ehkäpä muutkin olisivat luopuneet ajatuksesta, mikäli olisivat tienneet, miten sakeaksi sumu kävisi. Yksi porukasta nimittäin eksyi.

Mikä onni, olin vaihtanut juuri hänen kanssaan puhelinnumeroita, ihan kaiken varalta. Eksynyt espanjalainen sanoi olleensa syvästi huojentunut saadessaan minuun yhteyden sankan sumun nielaisemana, keskeltä ei mitään. Pelko oli jo kouraissut, sillä pimeäkin oli jo alkanut laskeutua.

Ajaessamme takaisin pitkin vuoren rinteitä täytyi meidän välillä pysähtyä tyystin, sillä sumu oli armoton ja sade piiskasi tien liukkaaksi. Valuimme alas pikkuhiljaa ja näimme rinne-etapilla neljä kolaria ja tieltä suistumista. Keli oli suorastaan vaarallinen.

Vaikka riisiterassit jäivätkin näkemättä ja niiden upean graafiset kerrostumat kuvaamatta, oli retki vuorille ainakin kokemus. Ja niinhän sitä sanotaankin: "Experience is what you get, when you don't get what you want."

................

Suomi-bulimia

2010-09-16T19:13:00.008+08:00

Tässäpä mainio lukuvinkki , Annamari Sipilän artikkeli Hesarissa. Suomi-bulimia, niin oivallinen ja paljonpuhuva uudissana. Jo pelkästään tuota sanaa mutustellessa tulee se tuttu ähky, joka ei lähde kuin henkisesti ylenantamalla ja rankalla paastolla.

Tervehdys blogimaailma pitkästä aikaa!

2010-09-10T15:14:00.003+08:00

Aukesihan se väylä vihdoin tänne blogistaniaan. Vaihdatti tunnelia, kun entinen ei enää pelittänyt. Nyt olen taas askeleen edellä Kiinan Big Brotheria. Ainaista kilpajuoksuahan tämä on...

Anna oli sillä aikaa antanut kommenttilootassa alla olevan, mieltä lämmittävän tunnustuksen. Käykäähän samalla kurkistamassa Annan omaan blogiin Täkki ja torkkupeitto. Löydätte sieltä mm. upeita kankaanpainantaluomuksia, taitavasti kirjoitettuja tekstejä sekä ihanan havahduttavan tavan katsella ja aistia tätä ihmeellistä maailmaa.

Kertoilenpa tässä vähän kuulumisia ja tuoreimpia tuntojani. Tämä on kolmas ja samalla viimeinen Kiinan vuotemme. Olemme tehneet päätöksen, että emme jää tänne sen pidemmäksi aikaa. Kiinakorttimme on kesään mennessä katsottu, vaikka töitä olisikin tarjolla. Mullistavaa ässää hihasta tuskin löytyy. Haluamme lähteä ennen kuin silmämme muuttuvat viiruiksi, kuten pikkuinen sukulaistyttöni pelkäsi meille jo käyneen.

Huomaan, että päätös lähtemisestä on ollut vapauttava. Jonkinlaisesta upottavasta välitilasta on noustu rannalle ja horisontissa siintää toinen, tutumpi todellisuus. Ajatukseni hakeutuvat kotoisiin kuvioihin. Mietin ja visioin elämää omassa kodissa, mukavan pienissä ympyröissä. Jyväskylä on muuttunut Kiinan mittapuussa lähinnä asuintaajamaksi, ja jopa ennen niin suuri ja valloittamaton Helsinki osoittautui kesälomalla miellyttäväksi kyläksi.

Vapauttavan päätöksen myötä huomaan, että täkäläiset tavat ja toimimattomat asiat eivät enää niin ahdista. Lähinnä ne vain huvittavat. Ehkä asenteeseen vaikuttaa myös täällä vietetty aika. Kaksi vuotta on tehnyt tehtävänsä ja siloitellut ärsyyntymistäni. Enää ei jaksa. Miksi suotta tunkea hernepussia nenään, kun asioille ei voi tehdä mitään. On vain totuttava siihen, että asiat ovat järjettömän monimutkaisia, kiinalaisia sananmukaisesti ja homma toimii sangen epäloogisesti. Oletusarvona kun pitää, ettei mikään toimi kunnolla, säästyy monelta pettymykseltä.

Olen ehkä omassa asenteessani edennyt siihen pisteeseen, missä mieheni oli jo tänne tullessa. Ihmettelin ja usein soimasinkin hänen nurjaa asennettaan. Mielestäni oli tarpeetonta yleistää ja turhaa kyynisyyttä olla luottamatta kiinalaisiin. Vaikka en koskaan ole suoranaisesti rakastunut taikka ihastunut Kiinaan, myönnän olleeni ainakin sinisilmäinen. Kokemus on kuitenkin ollut suuri opettajani. Varsinaisen kyynistymisen vaaran tiedostin jo pian, ja olen koittanut itseäni siltä varjella. Miten hyvin olen siinä onnistunut, en tiedä, mutta ainakin olen realistisempi.

En ole kuitenkaan Kiinaa hyljännyt, vaikka erilaisin silmin sitä katselenkin ja poismuuttoa usein ajattelen. Otan edelleen kiinankielen tunteja, syön puikoilla ja jopa haaveilen, että oppisin tekemään paikallista ruokaa. Mietin missä haluisin käydä ja mitä nähdä, mitä tämän vuoden aikana vielä kokea. Edelleenkin olen kiinnostunut mitä tässä maassa tapahtuu, niin uutisissa kuin pinnan allakin. Suunnittelen jopa kiinalaisen sähkömopon hankintaa, vaikka tiedän että se todennäköisesti hajoaa jo ensimmäisessä kurvissa.

MiaO siis jatkaa Kiinan kurkistuksia, vaikka mukaan varmaan sekoittuu paljon muutakin. Nähtäväksi jää miten tämä blogi kehittyy ja mihin suuntaan. Jännittävää sinänsä, kun sitä ei itsekään vielä tiedä...

Ai niin, Annan antamaan tunnustukseen liittyi haaste, tunnustaa seitsemän asiaa itsestä. Kävisikö seitsemän satunnaista seikkaa tästä hetkestä?? :D Kokeillaanpa...

1. Makoilen sohvalla, läppäri sylissäni.
2. Sohvapöydällä käteni ulottuvilla on kuppiin jäähtynyttä mustaa kahvia.
3. Pöydällä on myös auki taiteltu etelä-Kiinan kartta.
4. Keltaisia muistilappuja on liimattu kalenteriin ja pöydän kanteen.
5. Niissä on muutamia päivämääriä, lentojen lähtöajat sekä hostellien nimet ja puhelinnumerot.
6. Olen piakkoin lähdössä viikon mittaiselle reppureissulle Guiliniin ja Xianiin. Ensimmäistä kertaa lähden matkaan yksin.
7. Jänskättää hiukan...

Kukkuu ja kurkistus

2010-08-29T00:52:00.009+08:00

Olen palannut takaisin kiinalaisiin maisemiin. Jatkan blogin kirjoittamista, kunhan olen asettunut ja nukkunut aikaeron kiinni. Kirjoittelemisiin!

2010-07-23T07:59:00.008+08:00

2010-07-19T11:40:00.014+08:00

Suomessakin on tuulettimet käyneet kuumana. Taitaa olla jo aika paljon sähköä ilmassa. Vanhat kiinalaiset sanovat, että liika on liikaa, oli se sitten hyvää, pahaa tai rahaa. Tai sitten vaikka hellettä. Nyt kaivataan sadetta, eikä itketä, jos se ei ihan heti lopukaan. Minäkin rakastan rankkasadetta ja ukkosta, sitä hetken kestävää tosin.

zz - zzz - zzzz

2010-07-14T10:24:00.011+08:00

Kylläpä on kerrassaan vetämätön olo. Olen jumittunut jonnekin sohvan uumeniin ja nukahtelen erinäisiä pätkiä läppäri kainalossa. Alkukesän virtaisuus on alkanut haihtua ja unet rupeaa velkomaan omiaan. Tässä Suomiloman kynnyksellä se vähän askarruttaa, että sattuuko väsymyspiikki juuri, kun pitäisi jaksaa.

Uni-, bio- sun muut rytmit ovat heittäneet kuperkeikkaa lääkityksen vuoksi. Vanhan vaivan takia olen koko kesän kortisonikuurilla. Reilu kuukausi on mennyt ihan olemattomilla unilla. Alkuun se oli ihan jännää, kun virtaa riitti vaikka mihin, eikä unta tarvinnut kuin sen, että vähän silmiä ummisti. Mutta ihan tolkuttomasti ei keho jaksa, edes keinotekoisesti. Väsymys alkaa painaa ja liikkeet käydä raskaammiksi. Sohva imaisee helposti koko päiväksi. Uni ei edelleenkään tule kuin satunnaisissa pätkissä, joten levon tarve on suuri.

Koitan nyt levätä lomani kynnyksellä, tehdä mahdollisimman vähän ja vain olla. Loikoilla ja makoilla. Kuunnella kaskaiden siritystä ja tuijottaa tyhjyyteen. Tosin tänään olemme koirulien kanssa saamassa pikku-ystäviä vieraiksemme, joten täytyy tehdä ryhtiliike ja kammeta suihkuun. Symbioosi sohvan kanssa katketkoon toviksi.

Rumia kuvia

2010-07-11T17:51:00.042+08:00

Päätin tänään pohtia vähän rumuutta. Aihe virisi minussa, kun koitin suunnitella jotain kaunista kankaanpainantakuviota ja sain aikaiseksi vain kasan kökköjä, rumia luonnoksia. Huushollikin on kuin hävityksen kauhistus ja muutenkin on niin ruma olo.

Rumuus niin kuin kauneuskin taitaa olla enimmäkseen katsojan silmissä. Mutta toki on joitain yleispäteviä viitteitä siitä, mitä miellämme rumaksi. Ajattelin poimia tänne niitä epäedullisimpia, suorastaan rumia otoksia. Katsellessani valokuviani huomasin kuitenkin, että rumaksi luokitteleminen on yllättävän vaikeaa. Rumuutta ja kauneutta kun esiintyy usein yhtä aikaa. Kun "rumaa" kuvaa katsoo vähän kauemmin, siinä saattaa alkaa näkemään myös jotain kaunista. Mutta ei aina. Jotkut kuvat ja asiat vain ovat niin läpeensä rumia.

Poimin tähän jonkinlaisen ruman koosteen. Osa kuvista on mielestäni vain vähän rumia, rumahkoja, toiset taas ihan erityisen rumia. Monien kohdalla saatamme olla yhtä mieltä, ruma mikä ruma. Mutta joidenkin kohdalla saatatte miettiä, että mitä rumaa tuossa on. Silloin siinä taitaa olla kyseessä jokin minun henkilökohtainen rumuuskoodi.

(Latasin kuvat tavallista pienempinä. Ne saa kuitenkin klikattua hiukan isommiksi, jos se on jostain syystä tarpeen.)

Enemmän kuin sanat

2010-07-11T12:31:00.001+08:00

Suomi-lomaa suunnitellen

2010-07-10T08:04:00.033+08:00

Vielä kaksi viikkoa ja olen Suomessa. Oi ihanaa! Ajatus alkaa jo karkailla kotinurkille. Mitä toivon lomaltani? Mitä asioita on ikävä? Viisi viikkoa on loppujen lopuksi lyhyt aika, vallankin kun matka risteilee pitkin Suomea. Minkälainen lomastani on tulossa? Paljon on kyläpaikkoja, ihmisiä, tapahtumia. Ehdinköhän myös levätä?

Hahmottelen pääetapit ja suunnitelmani pääpiirteissään. Päämaja sijaitsee Jyväskylässä.

-Erikoisviikonloppu pikkuveljien kanssa. Pelireissu Tampereelle sekä laatuaikaa päämajassa.

-Viikko Oulussa. Kummitytön vaihto-oppilasvuoden läksiäiset. Sukua ja ystäviä. Thank god, monta kärpästä yhdellä iskulla. Mahdollisesti tulossa sen vuoksi vähän helpompi setti. Edellinen reissu oli vähän liian rankka.

-Vajaa viikko Helsingissä. Suomi-koulun koulutuspäivät 3 pv, sekä ystäviä. Rauhallisia vauvaperheitä (täällä kaiketi voi hengähtää ;)

-Ystävien Tampere. Nelisen päivää. Voi kunpa selviäisin ilman krapulaa...

Siinäpä ne pakolliset reissut. Yllättävän paljon, kun puolet ajasta olen tien päällä. Mutta niinhän se menee, kun suku ja ystävät ovat sijoittuneet ympäri Suomea. Loppuajan loikoilen kotona päämajassa. Kyläpaikkoja ja tapaamisia on Jyväskylässäkin, mutta niitä voi sopia fiiliksen mukaan.

Mitä sitten haluan kokea? Niitä pieniä suuria juttuja.

Haluan nauttia elämän sujuvuudesta. Siitä että homma toimii ilman sen suurempia säätöjä, ilman turhia välikäsiä. Tehdä kävelyretkiä luonnon helmaan. Hengittää keuhkojen täydeltä puhdasta ja raikasta Suomi-ilmaa. Astella nurmikolla paljain varpain ja etsiä neliapiloita. Ihastella kotimaan kauneutta. Antaa katseen viipyillä ja tarkentaa.

Istua viihtyisissä kahviloissa ja havainnoida ympäristöä. Katsella ohilipuvaa katuelämää ja salakuunnella mistä ihmiset nykyisin puhuvat. Nauttia, kun ihmiset puhuvat ymmärrettävää kieltä. Katsella televisiota, josta ehkä tulee jotain katsottavaa. Kuunnella radiota. Lukea naistenlehtiä ja kuljeksia kirjakaupoissa. Shoppaillakin vähän.

Haluan syödä kunnon Suomi-ruokaa, lohikeittoa ja ruisleipää. Savustaa kalaa. Maistella uusia karkki- ja jätskimakuja. Nauttia, kun hanavettä voi juoda. Oleskella veden äärellä ja veneessä. Istua sivuvaunumopon kyydissä. Nauttia tuulen huminasta, sateen ropinasta, raikkaan vilpoisista päivistä. Kerätä herkkutatteja ja kanttarelleja. Valmistaa sienimunakkaan. Nauttia rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. Ehkäpä avata jonkin tuntemattoman oven.

Jalkapalloa (ja höpön löpinää...)

2010-07-03T10:16:00.035+08:00

Sanlitunin Village on sportti- ja muotiliikkeiden keskittymä, missä hengailee varakkaampi kiinalaisväki sekä myös paljon ulkkareita. Tuotteet on aitoja ja hinnat sen mukaisia. Alueella on myös tasokkaita ruokaravintoloita moneen makuun ja Pekingin yöelämän keskus, Sanlitunin baarikatu aukeaa ihan vierestä.

Vuoden suurin urheilutapahtuma kerää myös kiinalaisia skreenin ääreen. Ihme ettei kiinalaisilla ole kisoissa omaa joukkuetta, luulisi nyt miljardin joukosta löytyvän reilun tusinan verran hyviäkin pelaajia. Laji on kuitenkin täällä verrattain suosittu.

Eilen kävimme aistimassa jalkapallohuuman tunnelmia. Itse kotiuduin jo ennen puoliaikaa, vähillä unilla kun se yksikin gintonic oli liikaa. Mies sensijaan jaksoi ihan tappiin asti ja tänään onkin ollut jonkinlaista krapulan tuntua ilmassa. P a r e m m a n t e k e m i s e n p u u t t e e s s a keksimme ruveta miettimään, millä tavoin krapulapäivän kurjuuden voisi maksimoida, mikä olisikaan ahdistuksen huipentuma. Tarkastelukohteena oli nimenomaan mieheni näkökulma ja päädyimme seuraavanlaiseen tulokseen.

Krapulapäivä täytyy tietenkin aloittaa koirien lenkityksellä paahtavassa 41 asteen helteessä. (Totta, mittari näyttää tänään tuota hurjaa lukemaa.) Mainittakoon, että koiramme on tällä hetkellä monikossa, sillä kesälomaa luonamme viettää myös ystäviemme jättipuudeli. Tietenkään juuri tänä aamuna koirat eivät kolmen vartin etsimisenkään jälkeen löydä sitä sopivaa kakkapaikkaa.

Näin kuumalla kelillä ja huonossa hapessa ulkoilua tietenkin jatketaan ja niinpä suuntaamme mieheni kanssa Pekingin eläintarhaan. Kaikki kiinalaistet ovat päättäneet lähteä katsomaan pandoja juuri samaan aikaan ja erityistä iloa krapulaiselle suo joka suunnalla kiljuvat kakarat.

Miao tietenkin päättää kuvata kaikki eläintarhan eläimet kaikista mahdollisista kulmista seitsemällä eri kameralla. Myös lukuisia yksityiskohtia täytyy kuvata matkan varrelta, kuten hassuja roskapönttäjä ja kivoja kaivonkansia. Mies odottaa kärsivällisesti ja seuraa kiltisti.

Eläintarhan jälkeen on ehkä kuitenkin siirryttävä ilmastoituihin sisätiloihin. Hoksaamme, että tämähän on juuri sopiva päivä käydä Yashown tinkimarkkinoilla ostamassa uusia vaatteita. Käsipuoliimme tartutaan jo heti ovella ja myyjät kilpailevat huomiostamme huutaen tarjouksiaan jo kaukaa. "Special price, only for you my friend" ja voi kuinka meillä onkaan paaaaljon uusia ystäviä.

Kolmen tunnin kiertelyn, lukuisten sovitusten ja armottoman tinkaamisen jälkeen olemme vielä virtaa täynnä ja päätämme kotimatkalla poiketa Carrefourissa ruokaostoksilla. Tietenkin on juuri se päivä viikosta, jolloin kaikki muutkin ovat tulleet ruokavarastojaan täydentämään.

Korvia koetteleva meteli ja megafonien mainospauhu toivottavat meidät tervetulleeksi ja seuraavat mukanamme koko kaupankäyntitapahtuman ajan. Kerrassaan kivoja tarjouksia kaikkialla! Kasvoja suojaavia aurinkovisiirejäkin saa kaksi yhden hinnalla! Että meillä on joskus käynytkin mielessä ottaa mukaan korvatulpat. Olisipa kyllä jäänyt monta hyvää tarjousta kuulematta.

Mandariinit ovat erikoistarjouksessa, joten hedelmien punnitsijalle on kahdenkymmenen metrin jono. Menemme kiltisti jonon hännille kiireisten kiinalaisten etuillessa ja tuuppiessa sen minkä ehtivät. Mutta ei se haittaa, meillä on aikaa. Kassajonossakin vierähtää puolisen tuntia, mutta mihinkäs tässä nyt niin kiire olisi.

Ai niin olimme jo unohtaneet, että ostoskärryt ovat liian isoja kassojen väliin. Kiltisti nostelemme tavarat koreihin, joilla sitten kannamme ostoksemme kassalle. Sattuuhan sitä virhearvioita suunnittelussa muillekin. Ostoskoreista löytyy useita yhteenteipattuja tuotteita, kaksi yhden hinnalla siis. Mukava kun saa vähän alennustakin! Taksissa kuittia tarkastellessamme huomaamme, että yhteen teipatuista tuotteista on kuitenkin veloitettu molemmat. Voi miten me olimmekaan pöhköjä, eihän teippaaminen v ä l t t ä m ä t t ä tarkoita, että toisen tuotteen saisi kaupantekijäisiksi.

Taksiin astuessa nenään tulvahtaa aistimus kuskin hampaista. Moni on todennut, että kiinalaisten hampaat tuppaavat haisemaan. Erityisen voimallisesti ne pukkaavat aromia juuri tällaisena krapulapäivänä. Mieheni oksennusrefleksiä koetellaan myös toisella tapaa. Kuskilla on nimittäin hauska tapa pumpata kaasupoljinta. Sillä tavoin säästyy bensaa. Auto nykii jännästi ja me heilumme takapenkillä edestakaisin. Vau, ilmaista vuoristoratakyytiä samalla! Ilmastointia ei tietenkään kannata laittaa päälle, sillä sehän se vasta bensaa kuluttaakin. Niin ja onhan se hyvä, että lähtee aineenvaihdunta liikkeelle ja ylimääräinen kuona poistuu kehosta hikoilemalla.

Moottoritiellä on vastassa yllätys. Joku on päättänyt peruuttaa ja kuskimme joutuu tekemään äkkijarrutuksen. Jarrut kirskuvat ja pysähdys nytkäyttää melkoisesti. Yrjörefleksi joutuu nyt aivan äärimmäiselle koetukselle. Ja jos vaikka vähän sattuu ryöpsähtämään, niin mitäpä tuosta. Pääasia, että liittymästä ohi ajanut peruuttaja pääsi kuin pääsikin oikealle tielle.

Ja jotta krapulapäivän kurjuus olisi maksimaalista, työntyy kotiovella vielä vastaan hajuaistin tyrmäävä esanssi. Kuvitellaan, että aamulenkillä koirat olivat salaa maistelleet jotain myyränraatoa ja nyt on kumpaisellakin aivan armoton ripuli. Uusi olohuoneen matto on kuorrutettu ruskealla kastikkeella eikä haju lähde huushollista varmaan viikkoon. Krapulapäivän siis kruunaa uneton yö, jolloin kahta ripuloivaa piskiä on kakitettava vartin välein. Tämän kaiken jälkeen jos ei ihminen ole r i k k i, niin silloin häntä ei saa rikki enää tonnin moukarillakaan.

Haikeuden tuntua

2010-07-01T12:16:00.006+08:00

On aika jäädä ja on aika lähteä. Eilen oli hyvästien aika ja tänään ystäväni perheineen astuu Finnairin siiville ilman paluulippua takaisin. Muutto Suomeen kahdeksan vuoden maailmallaolon jälkeen on suuri muutos. Pekingiin jää tuttu koti, ystävät, lasten koulutoverit ja elämä kaikkine kuvioineen. Edessä on tyhjä sivu, sopeutuminen ja elämän luominen Suomeen. Matkan varrella syntyneille lapsille Suomi on toki lomilta tuttu, mutta myös suuri tuntematon. Heille muutto ei ole kotiinpaluu, vaan he muuttavat aivan uuteen maahan ja kulttuuriin.

Muuttoon liittyy paljon haikeutta. Voin vain aavistuksen kuvitella mitä se on vuoden päästä omalla kohdallani, saati sitten vuosien maailmallaolon jälkeen. Mutta jotain syvää myötäelämisen tunnetta koin tänä aamuna. Kuuntelin Hectorin Neljää tuulta ja tunsin liikuttuvani. Sain ensitunteen siitä haikeudesta, mikä minullakin on edessä. Täällä maailmallakin kun eletään ihan samaa arkea kuin Suomessa. Luodaan ystävyyssuhteita, koetaan ja jaetaan. Kiinnytään. Myös tämä Kiinankoti tuntuu kodilta.

Voin kuvitella, että vuoden päästä olen hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta on ihana palata Suomeen, mutta osa minusta tahtoisi varmasti jäädä. Kun on kolme vuotta luonut elämää vaikkakin vieraalle maalle, irtirepäisy sattuu taatusti. Lisähaikeutta tuo tieto siitä, että tutut ihmiset katoavat maailman tuuliin ja osaa ei tule näkemään enää koskaan.

Myös Suomeen asettuminen tuo omat haasteensa. Maailma on muuttanut sinua, etkä ole enää aivan sama ihminen kuin lähtiessäsi. Monet asiat kotimaassa tulee varmasti nähtyä eri silmin. Toisaalta ymmärrät ja arvostat monia hyviä asioita kotimaassasi, joille on ehkä ollut siellä asuessa sokea tai pitänyt niitä itsestäänselvyyksinä. Toisaalta myös kriittisyys on lisääntynyt, eikä sanonta "on lottovoitto syntyä Suomeen" näyttäydykään enää yhtä auvoisena.

Se juurettomuuden tunne, mikä alkaa vaivata maailmalle lähteneitä on jaettavissa kohtalotovereiden kanssa, mutta ei ehkä niin helposti sitä kokemattomien seurassa. On monia asioita, joita ei oikein pysty jakamaan edes niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa niin toivoisi. Ihmisen on hankala ymmärtää ja asettua toisen asemaan, jos itse ei ole kokenut mitään vastaavaa. Heijastuspintaa ei vain ole. Näinhän on elämässä yleensäkin. Se joka on kokenut kivun, ymmärtää toisen tuskan, sokealle voi olla hankala selittää, miltä maailma näyttää. Jos ei ole ollut itse muukalaisena vieraassa maassa, sen ymmärtäminen voi olla vaikeaa.

Nämä kolme vuotta maailmalla tulevat muuttamaan minua. Se on väistämätöntä. Ehkä siitä juurettomuudesta alkaa pitämään siinä määrin, että takaisin Suomeen asettuminen luokin omat haasteensa. Tietty levottomuus ehkä jääkin asumaan sieluun ja sitä ilmaa jää kaipaamaan siipien alle. Mieheni puhuu tästä ilmiöstä hieman eri sanoin. Veri on myrkyttynyt, eikä sille enää voi tehdä mitään. Minä käyttäisin toisenlaista kielikuvaa, sielu on karannut maailman tuuliin. Minkälainen kotiinpaluu MiaOlle ja DonQuijotelle on edessä vuoden päästä, se jääkin nähtäväksi.

Neljän tuulen taas kuulen rannikoita raastavan,
aivan kuin menneisyyttäin haastavan..
Jokin päättyi, tiedän sen - vaikka tahtonutkaan en,
olit mulle tuuli alla siipien...

Suuren tähtiholvin alla katsoin yötä vilkkuvaa -
mä siellä näinkö jotakin, ilkkuvaa?
Tuulet vieraat vastaan sain, kun juoksin haamumailiain -
liian kaukana oon ollut kotonain..

Neljän tuulen taas kuulen...

Eihän paljon mikään muutu, vaikka maata vaihtaisin -
sama kaipaushan seuraa, kuitenkin...
Vaikka vapaa lähtemään olen, silti tänne jään:
löytöretki elämä on itsessään...

Antaa lunta tulla tupaan - sulaahan se joskus pois:
talven tuumailuista luopua en vois...
Tuulet tuimat vastaan sain tällä aikamatkallain -
liian kaukana oon ollut kotonain...

Neljän tuulen taas kuulen...

Kukin tyylillään

2010-06-28T14:04:00.000+08:00

Eräässä blogissa puhuttiin koirien inhimillistämisestä. Siitäpä tulikin mieleeni viimekuinen Tokion reissu ja omituiset japanilaiset. Matkalla vastaan ei tullut pelkästään lastenvaunuissa työnnettäviä koiruuksia, vaan myös viereiseen terassipöytään istuutui koiraväkeä. Koiruudet siemailivat olutta siinä missä omistajatkin ja samalta lautaseltakin syötiin. Hmmm, mitäpä tähän lisäämään. Hupaisaa katsottavaa se ainakin oli. Kukin siis tyylillään.

Esittelyssä uusi asuinalueemme. Osa 2. Yleisilme

2010-06-28T13:13:00.010+08:00

Tässäpä pieni kuvasarja asuinalueeltamme. Näillä kulmilla ja tällaisessa miljöössä tämän blogin pitäjä siis kuljeksii. Pääsette nyt kurkistelemaan ihan kotiovellemme saakka. Ehkäpä joskus vielä toivotan teidät tervetulleeksi sisälle asti.

Esittelyssä uusi asuinalueemme. Osa 1. Koirapuisto

2010-06-26T02:11:00.020+08:00

Ajattelin, että esittelisin vähän tätä meidän uutta asuinaluetta. Aloitankin esittelyn koirapuistosta, joka on kyllä varsinainen helmi. Useampi hehtaari aidattua nurmea koirien temmellettävänä. Beijing Riviera selvästikin on koiraihmisten suosiossa, parhaimmillaan kirmaamassa saattaa olla liki parikymmentä hännänheiluttajaa.

Puistoon on kodistamme vain noin parin sadan metrin matka, mikä ihanteellinen tilanne siis. Joka arkiaamu yhdeksän ja kymmenen välillä puisto täyttyy iloisista tassuttelijoista sekä niitä ulkoiluttavista ayieista. Sillä aikaa kun ayit istuvat puiden varjossa rupatellen, koiruudet kirmaavat, painivat, juoksevat ja nuuhkuttelevat kaikki sulassa sovussa. Pientä jakoakin toki näkyy, toisten seura kiinnostaa selvästi toisia enemmän ja kaverisuhteita on syntynyt.

Oonan lempileikki, pallonheitto. Erityisen kivaa se on silloin,
kun pallon perässä juostaan porukalla.

Iloiset puutarhurimme pitävät huolen,
että nurmi pysyy hyvänä koirien temmeltää.

Kuiskutellen.

Psst, tiedätkö kuules, että supi supi...

Täytyy kyllä antaa pointsit Beijing Rivieralle sen yhteisöllisyydestä, avoimuudesta ja kansainvälisyydestä. Tänne on ollut hirmuisen kiva ja helppo muuttaa. Tämän ensimmäisen kuukauden aikana olen jutellut naapureiden kanssa enemmän kuin Merlinissä kahteen vuoteen. Eroon toki on syynsä. Täällä asuu paljon muualta tulleita expatteja, joten käyttökieli on englanti. Merlin sen sijaan on lähinnä vanhemman kiinalaisväestön suosima, joten ainoa vaihtoehto oli kiinankieli. Noh, ymmärtänette, ettei jutut kovin päätä huimanneet.

Täällä Rivieralla myös koirat viettävät sosiaalisempaa elämää. Merlinissä monet kiinalaiset eivät antaneet koirien keskenään edes nuuskutella. Tai jos pääsi nuuhkimaan, niin ainakin siinä vaiheessa, kun olisi tehnyt mieli vähän leikkiä, kiinalaiset vaivaantuivat ja vetivät koiransa pois. Koirien oli määrä vain kulkea nätisti remmissä lajitovereista piittaamatta. Toki koirakentällä oli toinen meininki, mutta se sijaitsi jo vähän kauempana alueen ulkopuolella, ettei sinne ihan joka päivä tullut lähdettyä.

Mutta tosiaankin pointsit tämän asian tiimoilta nykyiselle asuinalueellemme. Täällä taatusti tulee vietettyä eri sosiaalista elämää. Sellainen fiilis tässä onkin virinnyt, että tästä kolmannesta Kiinan vuodesta saattaa tulla ihan erityisen kiva. Saapa nähdä, mitä kaikkea se tuokaan tullessaan.

Iltapäivän vilinää Dongdaqiaolta

2010-06-25T22:02:00.028+08:00

Kello- ja sukkakauppias iski oitis kyntensä.
Osta hyvä kello. En osta. Olen lomalla.

Suomessa taidetaan parhaillaan keräillä kokkoaineksia kasaan...
Luonnonkaunista juhannusta ja yöttömän yön ihmeitä!

100 asiaa

2010-06-23T14:17:00.009+08:00

1. Tänään minulla on aikaa.
2. Oikeastaan minulla on aikaa melko paljon
3. ja melko usein.
4. Siis sellaista aikaa,
5. jolloin ei tarvitse tehdä mitään,
6. eikä ehtiä minnekään.
7. Joku voisi kokea tämän ruhtinaallisen toimettomuuden sietämättömänä.
8. Joku, joka rakastaa tekemistä ja touhuamista.
9. Mutta minä siedän tätä hyvin.
10. On minulla yksi homma tälle päivälle.
11. Tehdä ruokaa,
12. kun mieheni palaa töistä.
13. Töiden jälkeen hän käy vielä pelaamassa squashia.
14. Ei joka päivä, mutta tänään.
15. Eilen kävimme ostamassa hänelle uudet housut.
16. Entiset olivat käyneet liian suuriksi.
17. Hän on onnistunut ja vaaka on heilahtanut.
18. Olen iloinen hänen puolestaan
19. ja siitä, että olen myös itse päässyt hänen peesiin.
20. Minun vaakani vaan ei ole heilahtanut kovin paljoa.
21. Maija Vilkkumaa laulaa:
22. "Minulla on aikaa,
23. hosuu ja huolehtii,
24. ettei kiloja kerry,
25. ehkä yksi sherry
26. Ja illalla miehelle wiski,
27. kun sil' on se vaativa työ,
28. ja minulla on aikaa."
29. Me molemmat pidämme siitä laulusta.
30. Istuskelen takapihalla.
31. Edessä on seitsemisen neliötä nurmikkoa,
32. johon Oonan pissa on polttanut länttejä.
33. Kiinalaiset nurmikot ei kestä koiran pissaa.
34. Kiinalaiset jutut ei ylipäänsäkään kestä.
35. Minä olen lopettanut kiinalaisen tavaran ostamisen.
36. Päätin sen silloin, kun ostin selänpesuharjan,
37. joka ei kestänytkään vettä.
38. Ja kärpäslätkän,
39. joka ei kestänyt iskuja.
40. Edessäni on myös betoninen aita.
41. Korkeampi kuin minä.
42. Sen päällä on vielä sähköaita.
43. Se ei mielestäni olisi tarpeen.
44. On omituista asua sähköaidan takana.
45. Vankilan pihalla saattaa näyttää juurikin tältä.
46. Minä en kuitenkaan koe olevani vanki.
47. Oikeastaan olen vapaampi kuin koskaan.
48. Ennen minua ahdisti monet jutut,
49. mutta ei enää.
50. Kaksi vuotta Kiinassa ovat kasvattaneet minua aika tavalla.
51. Myös mieheni on kasvanut.
52. Henkisesti.
53. Huomaamme muutoksen toisissamme.
54. En tiedä huomaavatko muut sitä.
55. Aidan takana on lepikko.
56. Kun tuulee, se kahisee isoäänisesti.
57. Pidän siitä äänestä.
58. Ja tuulesta.
59. Täällä on usein aivan liian kuumaa ja tukalaa.
60. Liian hiostavaa.
61. Nyt ei tuule.
62. Ja lepikko on ihan hiljaa.
63. Lepikossa asuu paljon harakoita.
64. Ne pitävät usein kovaa meteliä.
65. Koulussa aina sekoitin harakat ja varikset keskenään.
66. Mielestäni olisi helpompi muistaa,
67. että harakat ovat harmaita
68. ja varikset valkoisia.
69. Se sointuisi mielestäni paremmin.
70. Usein sekoitan, jos on kaksi vaihtoehtoa.
71. Minulla meni kaksi vuotta,
72. että opin muistamaan kumpaan suuntaan kotimme lukko aukeaa.
73. Opin sen silloin, kun muutimme sieltä pois.
74. Kiinalaiset lukot ovat hankalia.
75. Myös ovet aukeavat usein väärään suuntaan.
76. Kiina on aika nurinkurinen maa.
77. Suomessa on paljon helpompaa.
78. Minulla on välillä ikävä Suomeen.
80. Mutta en ikävöi sinne enää niin paljoa kuin ennen.
81. Olen oppinut elämään myös täällä.
82. Minulla on maailman ihanimmat pikkuveljet.
83. Vanhempi pelaa jalkapalloa.
84. Myös minusta olisi voinut tulla jalkapalloilija.
85. Ainakin minulla on jalkapalloilijan pohkeet.
86. Pitäisin varmasti paljon hameita ja mekkoja,
87. jos sääreni olisivat sirommat.
88. Kerran tuntematon mies totesi,
89. että minulla on varmasti hyvä huumorintaju.
90. Kysyin, mistä hän niin päättelee.
91. Sääristä.
92. Kuulemma.
93. Enkä edes lyönyt häntä laukulla.
94. Minulla on myös iso jalka.
95. Kengännumeroni on 42.
96. Kerran kun menin pedikyyriin,
97. kiinalainen jalkahoitaja hämmästeli kovasti suuria jalkojani.
98. Hämmästeli jopa siinä määrin,
99. että pyysi ihmisiä kadulta katsomaan.
100. Kiinalaiset ovat sellaisia.
101. Oli karua oppia ymmärtämään,
102. mitä kiinalaiset puhuvat.
103. Vaateliikkeeseen astuessani saatan kuulla:
104. "Noin paksu ei löydä täältä mitään."
105. Passintarkastuksessa ystävälleni oli tokaistu:
106. But you look much fatter now!!!
107. Niin, kiinalaiset ovat sellaisia.
108. Avoimia omalla tavallaan.
109. Tässähän tuli jo sata täyteen sillä aikaa,
110. kun minulla oli vielä juttu kesken.
111. Minun on aika vaikea pysyä tietyissä raameissa
112. ja usein on hankala lopettaa.
113. Nyt minä kuitenkin
114. koitan saada tämän päätökseen.
115. Ajattelin tehdä illalliseksi tonnikalasalaattia.
116. Mieheni pitää siitä,
117. ja se on sopivan kevyttä.

2010-06-23T14:12:00.001+08:00

Häämatkalla Pekingissä

2010-06-21T18:35:00.010+08:00

Pari viikkoa sitten saimme kunnian saada vieraiksemme aivan uunituoreen hääparin. Romanttisen merenrantabungalowin sijaan ystävämme olivat päättäneet valita hektisemmän Pekingin. Lomaviikko vierähti oikein leppoisissa hyvän tuulen tunnelmissa, kuinkas muutenkaan. Sääkin suosi, mitä nyt mukaan mahtui muutama perusharmaa päivä takaamaan realistisemman käsityksen nykyisestä kotikaupungistamme. Yllättävän paljon ehdittiin viikossakin nähdä, oikeastaan ne samat jutut mitä parin viikon vieraammekin. Matkassa vain oli eri tempo, eikä yhtään löysäilypäivää kannattanut viettää.

Tässä kuvaraportaasia joistakin viikon kohteista. Minä paparazzina iloitsin päästessäni kuvailemaan ja ikuistamaan ihka oikeaa häämatkaa. Sainpa luvan esitellä hääparin täälläkin...

Aloitetaan matka täältä meidän uuden kodin lähikulmilta. Paikallista menoa nurkan takaa, turkoosin värisestä kylästä. Katukuppila sai uuden, kirjaimellisen merkityksen. Olutpitoisia virvokkeita siemailtiin nimenomaan kadulla.

Sitä perustoria käytiin tietenkin hämmästelemässä. Noh, ei se nyt niin suuri ole, kuin mitä kuvitellaan. Mutta sitäkin tarkemmin valvottu. Montakohan kameraa aukiolta löytyykään?? Vieraamme sen laskivat, nyt en kyllä muista, mutta monta!!

Nämä vieraamme olivat muuten ensimmäiset, jotka kävivät katsomassa itse Mao-setää. Täytyy myöntää, etten itsekään ole tyyppiä nähnyt. Balsamoitu ruumis makaa mausoleumissa Tiananmenilla. Varsin kumisen näköinen kuulemma. Kerran vuodessa ruumis rahdataan Moskovaan entraukseen.

Kaikenlaisia kulkuvälineitä kaupungista löytyy. Poljettavaan riksaan minä en enää koskaan suostu, sen verran nololta tuntui kerran istua kyydissä, kun hintelä kuski huhki menemään ketjut paukkuen. Moottorivetoiset sentään ovat ihan eri juttu. Mopon kyydistä näkee ja kokee ihan eri tavalla, kuin taksin takapenkiltä.

Kiinalainen poseeraus.

Kierros Donganmenin iltatorilla tarjosi paljon ihmeteltävää ja eksoottisia makuelämyksiä. Ennakkoluulottomille ja rohkeille vieraillemme maistui niin skorpioonit kuin sirkatkin.

Yksi ilta aikaa kokea Pekingin yöelämä. Miksi siis jämähtää yhteen baariin, kun kaupunki on täynnä toinen toistaan upeampia yökerhoja ja menomestoja. Drinkki per paikka ja matka jatkui. Aika hyvän skaalan siinä ehti illan ja yön aikana tsekata.

Fubariin ei ihan heti eksykään, vaan paikka täytyy tietää. Sisägrillin vessan vierestä aukeaa salainen seinä, kun tietää mistä painaa. Baarin erikoisuus on Buddha-drinkki. Ovelasti sekoitettu paukku, jossa ei viina maistu, mutta päähän se tujahtaa kivasti. Kolpakollisen kun imaisee, niin jopas on valaishtunut olo. Iloisen posliiniveijarin voi nyysiä mukaan ihan luvalla.

Chocolade, yksi kaupungin venäläisistä yökerhoista. Tankotanssia ja akrobatiaesityksiä, hyvällä maulla. Tanssijoilta ei talenttia puutu ja koreografiaankin on panostettu. Silmäniloa niin miehille kuin naisille.

Houhai-järven rantaviiva piirtyy kauniina iltaisin.

Tämä rakennelma tuskin esittelyjä kaipaa.

Se on kyllä jännä, kun aina joku kiinalainen haluaa vaivihkaa hivuttautua samaan kuvaan. Kaveri ikuistaa tilannetta ja kohta perhealbumissa komeilee uudet ulkkariystävät. Mielenkiintoista olisi tietää, millainen tarina kuvan taakse värittyy...

Tokihan välillä piti heittäytyä hemmoteltavaksi, oikaista ranka ja antautua jalkahierontaan. Suomessa raavasta miestä voi olla vaikea houkutella hiplattavaksi mokomiin hemmotteluihin, mutta täällä päin se on ihan tavallista. Erilaisia hemmottelupaikkoja löytyy joka kulmalta ja hinnat ovat edullisia.

Kielletyn kaupungin minä skippasin, mutta vieraamme toki kävivät sen katsastamassa. Treffit sovimme ulosmenoportille, josta sitten lähdimme kapuamaan ylös läheiselle Hiilikukkulalle. Tämä perspektiivi oli ihan uusi minullekin. Kielletyn kaupungin katot avautuvat kivasti ja alue hahmottuu paremmin.

Romanttisen helliä hetkiä Hiilikukkulalla,
jotka paparazzi pääsi ikuistamaan.

Monenlaista nähtävää ja koettavaa viikkoon siis mahtui. Oma lukunsa oli tietenkin kiinalainen keittiö, mikä tarjosi vallan uusia makuja ja elämyksiä. Kiipeäminen Kiinan muurille oli varmasti yksi reissun kohokohdista sekä alastulo vauhdikkaassa kelkkakourussa huikea ja kokemisen arvoinen.

Kiitos ja kumarrus ihastuttaville vieraillemme erinomaisesta häämatkakohteen valinnasta. Mielenkiintoisia elämän retkiä ja avioliiton onnea toivottaen, MiaO ja Don Quijote.

Kerhotäti kiittää ja kumartaa

2010-06-18T07:31:00.013+08:00

Yksi ympyrä on sulkeutunut jättäen sydämeen ihania muistoja kahden vuoden ajalta. Osuuteni Suomi-kerhossa on nyt tullut päätökseen. Uudet tuulet puhaltavat, kerho jatkaa syksyllä uusin vetäjin ja minä aloitan montessoriohjaajan koulutuksen.

On ollut aivan ihanaa saada olla mukana kerhoilemassa noiden suloisten pienten ihmisten parissa. Miten jännää onkaan ollut seurata heidän kasvuaan ja kehitystään. Päivät ovat menneet laulaen, leikkien, askarrellen ja tarinoiden. Niin paljon mahtuu noihin pariin vuoteen, niin paljon iloa ja valoa. Lukematon määrä haleja.

Viimeisen yhteisen kerhokertamme vietimme juhlien. Miten liikuttavaa olikaan, kun äidit ja lapset yhdessä lauloivat minulle ja kerhonvetäjäkaverilleni "Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää. Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään..." Taisi siinä silmät kostua ja liikutuksen pala nousta kurkkuun. Se kaikki kertonee, että parivuotinen kerhotaival on ollut merkittävä myös minun elämässäni.

Kiitos suloisille ja reippaille pikku-ystävilleni sekä äideille yhteisistä hetkistä. Kaikkea hyvää ja ilon tuulia tulevaan! Kiitokset myös mainiolle kerhonvetäjäkaverilleni, joka muuttaa nyt takaisin Suomeen. On aika lähteä ja aika palata. Mutta muistot jäävät ja ystävyys kantaa matkankin taakse.

Hachiko

2010-05-22T15:33:00.009+08:00

Tämä koirapatsas seisoo Shibuyan aseman pohjoispuolella ja siitä on tullut tunnettu maamerkki ja suosittu kohtaamispaikka. Tarina kertoo, että 1920-luvulla Tokion yliopiston professori otti pienen Akita-koiran pennun, Hachikon, joka osoitti isännälleen mitä suurinta uskollisuutta. Joka aamu Hachiko saattoi professorin asemalle ja palasi iltapäivällä häntä vastaan. Eräänä päivänä isäntä ei palannutkaan, sillä hän oli kuollut työpaikkalleen. Hachiko jatkoi silti sitkeästi omaksumaansa tapaa, kunnes hän itse kuoli yksitoista vuotta myöhemmin, isäntää yhä odotellessaan. Koiran uskollisuus kosketti paikallisia ja he pystyttivät patsaan hänen muistokseen.

Tokion tuhannet kasvot

2010-05-18T15:17:00.058+08:00

Tokio ei ole yhtenäinen kokonaisuus, vaan se koostuu lukuisista pienemmistä keskuksista, joissa kussakin vallitsee ihan omanlainen tunnelmansa. Neljän päivän pikavisiitti tarjosi varmasti vain jonkinlaisen pintaraapaisun tuosta valtavasta metropolista. Yleiskäsityksen perusteella voi sanoa, että Tokio on äärimmäisen siisti ja puhdas kaupunki. Pitkän matkaa on tultu niistä 80-luvun ajoista, jolloin Tokiota leimasi paha saasteongelma, ja uutisissa mainittiin, kuinka kolikoilla toimivat automaatit tarjosivat lisähappea ohikulkijoille. Nyt noita tankkauspisteitä tarvittaisiin puolestaan täällä Pekingissä...

Reissumme aikana saimme todeta, että japanilaiset todellakin ovat ystävällistä väkeä. Tietä kysyttäessä he saattoivat lähteä saattamaan usean korttelin taakse, mikäli englannin kielen taito ei antanut myöten selittää. Pääosin japanilaiset eivät puhu juurikaan englantia. Majataloon tulijat saivat huomata, että heidän nimellään oli merkattu oma kenkähylly. Kengät riisuttiin usein myös ravintolaan astuessa, poikkeuksena pikaravintolat. Kohteliaisuutta ja kunnioitusta osoitettiin syvään kumartamalla ja päätä nyökyttelemällä. Jotenkin tuo tapa oli kovin tarttuvainen ja aloittelija on kyllä vaarassa venäyttää niskansa.

Japanilaisten tekniset vempaimet ovat ihan oma lukunsa. Niiden edessä satunnaisen matkailijan sormi meni usein suuhun. Pikaruokaloissa tarjoilija ei käsitellyt rahaa, vaan ruokatiketit ostettiin eteisen lippuautomaatista. Metrolippujen saamisessa oli myös omat jipponsa ja wc:ssä asioiminen se vasta teknisiä taitoja vaatikin. Pitkän aikaa meni ihmetellessä pöntön ohjauspaneelia, jossa oli lukuisia nappuloita. Istuinrengas oli lämmitetty ja tarpeet sai suorittaa kauniin taustamusiikin tai lorisevan vesiputouksen peittäessä todelliset äänet. Wc-pöntön lisäksi huuhdeltiin myös peppu. Sopivan suihkun saamiseksi oli tietenkin useita vaihtoehtoja. Lopuksi vielä kuivaus ja taisipa jostain tupsahtaa raikasta tuoksuakin.

Arkiaamuisin metrot täyttyvät töihin matkaavista tokiolaisista. Miesten pukukoodista ei ole epäilystä. Kaikki sonnustautuvat mustaan pukuun ja valkoiseen kauluspaitaan. Metrovaunu muistuttaakin erehdyttävästi täyteen ahdettua pingviinilaumaa. Metromatka taittuu kännykkää näppäillen tai magna-sarjakuvalehteä selaillen. Minkäänlaista meteliä ei pidetä ja seiniltä voi bongata monenlaisia valistavia ohjeistuksia.

Yksi kaupunginosa oli erikoistunut juuri noihin magna-sarjakuviin ja siellä törmäsimme mielenkiintoisiin ilmiöihin, kuten japanilaisten videopeli-innostukseen. Kävimme aistimassa tunnelmaa seitsenkerroksisessa peliluolassa, missä kaikenikäiset miehet uppoutuivat vauhdikkaaseen pelimaailmaan. Osa peleistä oli niin suosittuja, että niihin oli kymmenien metrien jonot. Taitaa suomalaisten peliharrastus olla aika kesyä tämän rinnalla...

Samoilla kulmilla katukuvassa vilisi lolitoiksi ja magna-hahmoiksi pukeutuneita tyttösiä, jotka houkuttelivat ohikulkijoita kahviloihinsa. Uteliaina poikkesimme yhdessä niistä. Kahvila oli rakennettu sarjakuvastudion yhteyteen. Tarjoilijat olivat söpöjä pitkine räpsyripsineen ja pupunkorvineen. Juomat tarjoiltiin värikkäistä muovimukeista, jollaisia tapaa lähinnä lasten mehukesteillä.

Tarjoillessaan tytöt polvistuivat asiakkaidensa eteen, laittoivat sormet sydämen muotoon ja opettivat jonkin sarjakuvista tutun riimin. Kieltämättä oli ehkä hivenen koomista, kun isot äijät toistivat hömppää rimpsua taivuttaen samalla sormia sydämen muotoon. Olin ihan varma, että jollakin pettää pokka, mutta ei. Hommaan suhtauduttiin ihan tosissaan.

Tokiosta löytyy lukematon määrä erilaisia alakulttuureja. Koulupukukäytännön vastapainona nuoriso revittelee vapaa-aikana mitä ihmeellisimmissä asuissa. Turisti saa aikansa kulumaan ihan vain ohilipuvaa ihmisvirtaa ihmetellen ja ihastellen. Monissa asioissa Tokio ja japanilaiset kyllä yllättivät. Täytyy kyllä todeta, ettei reissu ainakaan tylsä ollut. Sen verran kummallista väkeä nuo japanilaiset ovat...

Tässä lopuksi kuvasarja isojen poikien painiottelusta. Tokiossa järjestettiin sopivasti reissumme aikaan valtakunnallinen sumo-turnaus. Sen kerran kun Japanissa oltiin, niin pitihän sitäkin käydä katsomassa. Sen syvemmälle lajin saloihin emme kuitenkaan päässeet. Hommaan liittyi kaikenlaisia rituaaleja ja esivalmisteluja. Painiareenaa lakaistiin joka välissä tietyn kaavan mukaisesti. Harjamiesten lisäksi areenalla suihki menemään hassuihin pukeutunut selostaja, joka varsin kiekuvalla äänellä joikasi kannustushuutoja tai jotain sen tapaista.

Mainittakoon, että liput turnauksen parhaimpiin otteluihin oli myyty loppuun jo aikaa sitten. Mutta lajista tietämättömille turisteille riitti aamun ensimmäiset sessiot.

Vuoroa omaan otteluun jonotettiin nätissä jonossa.
Areenalle päästyä oli vuorossa kumartelua ja jalkojen nostelua.

Itse ottelu oli hetken rysäys. Keskimäärin vääntöä kesti
kahdesta sekunnista puoleen minuuttiin.

Turnauspaikalla oli myynnissä kaikkea mahdollista sumoiluun liittyvää. Suosikin kuvalla varustettu pefletti (??) olisi kyllä ollut kova sana.

Otteluiden lomassa painijat pukivat ylleen kylpytakit, eli perinteiset yukatat ja kopsuttelivat hassuilla puukengillä ruokalaan tankkaamaan. Mielenkiintoista olisi ollut nähdä millaisia ovat näiden poikien annoskoot...

Pari viikkoa Pekingiä

2010-05-12T07:34:00.038+08:00

Kuvat Pekingin kaupunginsuunnittelumuseosta

Kylläpäs on ollut touhua ja huisketta. Vieraiden kanssa tämä Kiina-elo saa kummasti piristystä ja uutta ilmettä. Pariviikkoinen menikin yhdessä hujauksessa. Toiset vieraamme siis pääsivät kuin pääsivätkin tulemaan. Harmi, että toisille tilanne ei ollut yhtä suotuisa. Täällä oli jo toiveikkaasti kaikki vieraspedit pedattuina, mutta tuhkapilvi saneli tylyt ehtonsa. Heidän matkasuunnitelmat siirtyivät syksylle. Sitäkin suuremmalla syyllä toivon, että heidän reissunsa onnistuisi silloin mitä parhaiten.

Parin viikon aikana tuli tässä taas katseltua Kiinaa ja Pekingiä lukuisista eri kulmista. Skaala on täällä laaja ja haitarissa on mittaa. Vieraidemme ruokailukokemuksetkin ulottuivat nuhjuisten katukeittiöiden antimista viiden tähden shamppanjabrunssiin. Ja siihen väliin mahtui paljon! Mutta minkä siisteydessä ja esillepanossa menettää, ei välttämättä lainkaan ruuan maussa häviä. Kaikessa autenttisuudessaan katukeittiöt ovat Kiinan ruokakulttuurin suola. Harmi vain kun niitä jyrätään maan tasalle kovalla vauhdilla uusien ja hienojen rakennusten alta.

Kiina monine ilmiöineen tuli vieraillemme tutuksi. Liikennekulttuuri oli yksi olennaisista ihmettelyn aiheista. Hiuksenhienot ohitukset hämmästyttivät ja selväksi tuli myös, että ruuhkiin jumittuminen ja taksissa pojottaminen ovat väistämätön tapa kuluttaa aikaa Pekingissä. Eikä se paljoa tarvitse, että liikenne puuroutuu. Ja ainahan se tietenkin kyntää...

Vieraamme osoittautuivat varsin ennakkoluulottomiksi matkalaisiksi niin ruuan kuin muidenkin kokemusten suhteen. Tässä kuvareportaasia pienen kiinalaiskylän parturista. Miesten tukanleikkuun sai 80 sentillä. Ja rohkenipa asiakkaamme ottaa siihen päälle vielä parranleikkuunkin. Kiinalaisparturin varmoissa käsissä leuka raakattiin veitsenterävästi. Lisähintaa lystille tuli 30 senttiä.

Kiitokset J & E:lle ikimuistoisista hetkistä ja mukavan piristävästä pariviikkoisesta! Oli suuri ilo saada teidät vierailulle Kiinan kotiimme. Ovet ovat avoinna ja vierashuone palvelee myös tulevassa kodissamme.

Nyt blogi hiljenee ainakin loppuviikoksi, vaikka postattavaa kyllä olisi. Lähdemme nimittäin kurkistelemaan Japaniin ja aistimaan pääkaupungin tunnelmaa. Nähtäväksi jää, mitä Tokio tarjoaa meille neljän päivän aikana.

Voihan pyhä jyssäys ja tulivuoren pössäys...

2010-04-20T20:26:00.012+08:00

Viime päivät on täälläkin seurattu tuhkauutisia netistä. Niin se vaan meni maailma moisesta pössäyksestä sekaisin. Luonto osoitti taas, kuinka sillä on valta saada ihminen avuttomaksi. Kuulostaa melkein jokaisen tuttavapiirissä olevan joku jumissa jossain päin maailmaa tai jännittävän tulevan lomamatkansa vuoksi. Niin myös täällä.

Jännityksellä tässä seurataan, mahdetaanko saada vieraita viikonlopuksi. Kaikenlaisten suunnittelujen ja säätämisien jälkeen olisi kyllä kurja, mikäli heidän matkansa tyssäisikin tähän. Lentoseisausta on ainakin huomiseen ja avautumisen jälkeenkin saattaa mennä muutama päivä, että liikenne saadaan rullaamaan. Lyheneekö vieraidemme loma, mikäli pääsevät tänne ollenkaan? Ja vaikka pääsisivätkin, mitä jos tulivuori rupeaa pössyttelemään uudelleen ja he jäävätkin tänne jumiin?

Mitä jos ärhäkämpi sisarvuori Katla heräilee sekin ja alkaa päästelemään ilmoja pihalle? Se se vasta gigaluokan härdellin aiheuttaisikin! Siinä tapauksessa taidettaisiin mekin puksutella Siperian halki kesälomille. Paitsi, että kaikki makuupaikat olisi varmasti jo varattu aikaa sitten ja jäljellä olisi enää istumapaikkoja viikon kestävälle roudille. Cool!

(Kuvat ei lähemmin liity tekstiin,
mutta tässä muutamia otoksia viime sunnuntain Pekingistä.
Kevättä on ollut ilmassa harvinaisen pitkään.
Kesä tuleekin tänä vuonna verrattain myöhään.)

Kotia etsimässä

2010-04-09T22:39:00.002+08:00

Aikamme pähkäiltyämme päätimme jäädä tänne Pekingiin vielä vuodeksi. Vuokrasopimus tässä nykyisessä asunnossa päättyy ja vielä emme ole saaneet vastausta, olisiko sopimusta mahdollista jatkaa. Tässä olemmekin miettineet, että mistähän se seuraava koti löytyisi. Olisiko ruoho vihreämpää jollain toisella asuinalueella, vai löytyiskö koti näiltä tutuilta kulmilta...

Uutta kotia etsiessä sanelee Oonan koko omat ehtonsa. Yli kolmekymmentäviisi senttiä korkeita koiria kun ei sallita kovin lähelle keskustaa. Tosin raja kulkee yllättävän kaukana, viitoskehällä, jonka sisäpuolellakin on kivoja asuinalueita, jonne ei kaupungin häly vielä ylety.

Monia asuntoja ja taloja on käyty katsomassa. Mitään täysosumaa ei ole vielä tullut vastaan, missä olisi kaikki toivomamme edellytykset. Aina on joko liian betoninen ympäristö, ei takapihaa tai Oonan pissatuspaikkaa lähellä, asunto on liian huonossa kunnossa, ilmenee vesivahinkoja, asunto on liian kallis tai liian suuri tai siinä on ihan liikaa kerroksia. Näyttää siltä, että näiltä laitakaupungin villa-alueilta on hankala löytää sopivan pientä asuntoa. Ei ole mitään mieltä muuttaa 350 neliöiseen taloon, jossa on kolme kerrosta. Miten kaksi ihmistä ja yksi tassuttelija voisi ikinä saada sellaisesta kodikkaan?!

Vaikka tämä nykyinen asuinalue on aika kaukana miehen työpaikasta ja monenlaisia puutteitakin ilmenee, on tässä silti omat ainutlaatuiset puolensa. Aluetta ei ole rakennettu liian täyteen, vaan puistoalueille on jätetty kivasti tilaa. On polkuja Oonan kanssa kulkea, runsaasti vihreyttä ja vesistöjä, jotka näyttävät kauniilta ainakin näin alkukeväästä, kun vesi ei ole vielä ehtinyt kerätä levää.

Saa nähdä mihin vaihtoehtoon tässä päädytään. Plussia ja miinuksia on kirjattu ja tulokset ovat tähän mennessä hyvin tasaisia. Muuttaminen toki toisi uusia tuulia, mutta toistaalta tämä nykyinen asuinalue tuntuu jo niin rauhoittavan tutulta. Auringonlaskun aikaan kuvatessa tulee mieleen outoa haikeutta. Ensimmäistä kertaa huomaan, että johonkin Kiinassa on jo kiintynyt.

Kaksi päivää Pekingissä

2010-04-04T07:53:00.001+08:00

Kevät on tullut Pekingiin, vaikka tänä vuonna se on ollut kovasti myöhässä täälläkin. Puutarhoja aletaan hoitaa ja naapurin pihalle olikin kasvanut kokonainen suuri kuusi ihan yhdessä yössä. Missään muualla en ole moista supernopeaa kasvua tavannut, kuin täällä Kiinassa. Puut kun ostetaan valmiissa mitassa.

Ihan t-paitakeli täällä ei kuitenkaan ole, kuten viime vuonna tähän aikaan. Mutta todennäköisesti ilma muuttuukin ihan hetkessä ja sitten sitä läkähdyttävää hellettä taas riittääkin.

Pääsääntöisesti Pekingissä on kahdenlaisia päiviä. Niitä jolloin aurinko paistaa ja taivas on ihanan sininen. Yleensä se edellyttää jonkinlaista tuulta, jotta saasteet eivät jää seisomaan paikalleen. Mutta sitten on niitä toisenlaisia, valitettavan yleisiä päiviä, jolloin ilma on niin paksua, että sitä voisi melkein leikata. Puuh.

Nämä kuvasarjat on otettu kahtena tavanomaisena päivänä, samoista kohdista. Vertailkaa ja tehkää havaintoja.

Tohtori Hu

2010-03-29T08:00:00.010+08:00

Edelleen aloitan päiväni ihmeliemellä (lue: kuravedellä) ja odottelen voimaantumista. Luulisi melkein, että moisesta liemestä menisi vatsakin kuralle, mutta ei sentään. Toivottavasti litkun teho ei perustu kuitenkaan uskomukseen. Siinä tapauksessa ei nimittäin taitaisi olla odotettavissa kummoisia vaikutuksia. Mutta kai minulla jotain piilevää uskoa tai toivoa täytyy olla, koska ylipäätänsä suostun kokemaan moisen makuelämyksen joka aamu. Yhdestä asiasta olen tohtorin kanssa täysin samaa mieltä, liikkua minun pitäisi enemmän...

(Perinteisestä kiinalaisesta lääketieteestä puheenollen
kaivelin muutamia kuvia arkistostani.)

Pienessä Baishan kylässä etelä-Kiinan Yunnanissa asuu valkopartainen tohtori nimeltä Hu. Tämä ystävällinen mies on todella omistautunut työllensä. Hän elelee vaatimattomasti maalla ja keräilee yrttejä hoitaakseen potilaita. Hänen maineensa on kiirinyt ympäri Kiinan ja myös lukuisat ulkomaalaiset ovat tulleet hänen hoidettavakseen. Tohtori Hu on aivan erikoisen pyyteetön, sillä hän ei varsinaisesti pyydä potilailtaan mitään maksua. Hyvityksen voi jättää, tai olla jättämättä, ihan kunkin elämäntilanteen ja omantunnon mukaan.

Pääsimme ystäväni kanssa tutustumaan tohtori Hun klinikkaan viime syksyisellä reissullamme. Sen verran elinvoimaisiksi tunsimme tuolloin itsemme, ettemme keksineet muuta vaivaa, kuin yhden syylän näytön. Lääkkeeksi tohtori antoi pienen rasiallisen yrteistä sekoitettua salvaa. Harmi vain, salvan tehosta ei voi oikein sanoa. Syylän sijaan nimittäin, katosikin itse purnukka.

Kuulumisia hiekan keskeltä

2010-03-24T18:23:00.020+08:00

Hupsista, miten tässä onkaan taas aika vierähtänyt ilman minkäänlaista blogipäivitystä. Tartunpa oitis Jaanan kommentin myötä toimeen ja näpyttelen päällimmäisiä kuulumisia.

Varmaan on sinne Suomeenkin kantautunut tieto, että Pekinkiä ravisutteli voimakas hiekkamyrsky. Gobin autiomaasta puhaltaa joka kevät hiekkaa pohjois-Kiinaan ja alati laajenevan autiomaan tuulet ylsivät nyt ihan tänne Pekingiin asti.

Sunnuntaiaamuna herätessä olikin edessä vinha näky. Verhojen raosta tunki sisään kumman keltaista valoa. Sävy ei hävinnyt, vaikka kuinka silmiä hieroi. Ulkona oli vastassa sakeaakin sakeampi ilma, joka peitti ruskeankeltaiseen hiekkahuntuunsa kaikki vähänkin kauempana olevat kohteet. Koiranulkoilutuslenkillä ei tullut ketään vastaan, se jos mikä teki olon omituiseksi. Ei missään kiinalaisia. Kerrassaan aavemaista. Myrsky teki tuloaan ja tuuli tarttui kaikkeen irtonaiseen, kaateli roskiksia ja rupesi ulvomaan voimalinjoissa. Hiekka pöllysi ja tunkeutui kaulaliinan läpi silmiin ja hampaisiin. Jossain paiskautui auki jäänyt lasiovi pirstaleiksi.

Kotosalla hiekkamyrsky ei tuntunut yhtään hassummalta. (Harmi muuten, ei tullut otettua yhtään kuvaa tuosta pölläkästä.) Pari sohvapäivää tuli ihan hyvään saumaan. Mies näppäili innoissaan uutta aarrettansa, sähkökitaraa. Voi mikä pienen pojan haave! Välillä on pakko malttaa pitää taukoja, kielet kun kuulemma alkavat sattua aloittelijan sormiin. Sormenpäitä parannellessa mies tarttuu synttärilahjaansa ja uppoutuu vuoteen 1984, George Orwellin klassikkoon. Minä puolestani kaivan kaapin perältä kiinan kielen kirjat ja aloitan alusta, tai siltä se ainakin tuntuu. Voi miten sitä onkaan unohtanut nekin vähäiset, mitä vuosi sitten kurssilla osasi.

Aloitin kiinan tunnit uudelleen oikeastaan kohtalon sanelemana. Kävi nimittäin niin, että tässä jokin aika sitten pojotin tienposkessa taksia odotellen, kun kiinan kielen opettajani pyyhkäisi mopollaan kohdalle. Selvisi, että meillä oli sama suunta ja hän tarjosi minulle kyytiä. Hiukan kyllä epäröin, että niinköhän tuo mopo minua painoa kestäisi, mutta opettajan vakuuteltua nousin kyytiin. Mopo pysyi ehjänä allani, mutta sattuipas niin kömpelösti, että noustessani sen päältä potkaisinkin muovisen posken halki. Voi pahus sentään! Ja miten noloa!!! Opettajani koitti vähätellä, eikä suostunut että maksaisin korjauksen. Minä puolestani tunsin jääväni jotain velkaa ja tässä sitä nyt ollaan, ostin häneltä kiinan tunteja täksi kevääksi. Hyvä näin ja rauha sielussani.

Kävin muuten ensimäistä kertaa perinteisen kiinalaisen lääkärin pakeilla. Tuttavani nimittäin osasi sanoa kielestäni, että energiani ovat vähissä, eikä "qi" oikein kulje. No eipä ihme, kun aina vain nukuttaa... Minäpä sitten varasin ajan ja menin näyttämään kieltä paikalliselle rohtotohtorille.

Tohtorin iästä päätellen, perinteiset kiinalaiset lääkärit eivät ilmeisestikään jää eläkkeelle... Papparainen tunnusteli pulssiani molemmista ranteista useammasta kohdasta, kyseli ulosteen laatua ja tarkasti kielen. Mumistuaan jotain itsekseen ja johtopäätökseen tultuaan, määräsi pussitolkulla jotain yrttilinimenttiä, jossa on senkin seitsemäntoista eri ainetta. Jos ei sillä piristy, niin ei kai sitten millään. Maku ainakin on muuten pirun paha, kuin suoraan läheisestä kuraojasta. Tämän täytyy siis toimia!

Tämä kuravesi juodaan muuten kuumana ja kuuri kestää sopivasti aprillipäivään. O-ou, ettei vain olisi pelkkä pila...

Hyvän mielen aamu

2010-03-14T08:00:00.009+08:00

Tässä aamukahvia siemaillessani havahduin huomaamaan, että oloni on positiivisempi ja pirteämpi, parempi kuin pitkään aikaan. Se poiki minulle mukavan ja tuiki tärkeän oivalluksen; ihminen tarvitsee onnistumisia.

Olen tässä elellyt laittamatta itseäni sen kummemmin likoon. Elämän haasteet ovat olleet lähinnä arkielosta selviytymistä, ilman sen suurempaa panostusta. Mutta eilen koin toisin. Suomi-koulun oppilaillani oli edessään kevään ensimmäinen koe.

Hitusen minua jännitti, että mitenköhän oppilaat kokeesta suoriutuvat. Kertoohan se minunkin panostuksesta, kuinka olen saanut tahkottua tiettyjä asioita oppilaiden päihin, kuinka olen tehtävässäni onnistunut. Ja voi miten ihanaa, koe meni varsin mukavasti! Yhtään kehnoa numeroa ei ole tulossa ja moni pystyi parantamaan edellisestä.

Oi että, tällaisia onnistumisen kokemuksia ihminen kaipaa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kertomaan oppilaille, että heidän vaivannäkönsä ja uurastuksensa kantoi hedelmää. He onnistuivat ja osaavat nyt paljon enemmän, kuin vielä jokin aika sitten.

Valoa säkillä sisään tai jotain sinne päin

2010-03-10T14:04:00.007+08:00

Mielenkiintoista olisi seurata jonkin Suomessa asuvan ulkomaalaisen blogia, jossa havainnoitaisiin paikallisia tapoja. Totisesti löytyisi meidänkin kulttuurista niitä älyvapaita piirteitä, sitä en kiellä. Mutta kyllä taas tänä aamuna huvittuneena seurasin ja ihmettelin tätä kiinalaista touhua.

Kiinassahan sataa lunta aina kun niin halutaan. Joissakin kouluissa oppilaat saavat jo etukäteen tietää lumisadepäivät ja taitaa olla, että nykykeinoin lunta saadaan useammin kuin ennen. Silti lumi tuntuu olevan aika vieras elementti pekingiläisille. Ainakin niin voisi päätellä heidän touhuistaan.

Ikkunasta katselin, kun puolen tusinaa työntekijää lapioi lunta ja siirteli paikasta toiseen. Ei siinä mitään, mutta kun kevätaurinko on jo suurimman osan lumesta sulattanut ja sulattaa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Pienet kinokset kun eivät sitä paitsi olleet millään muotoa kulkuväylällä, tai kenenkään tiellä. Ja näin suomalaiset silmin, pienet lumipenkathan vain koristaisivat muuten niin karuhkoa maisemaa.

Minä en näe moisessa lumenluonnissa mitään järkeä, mutta eihän sitä ole monessa muussakaan asiassa tässä maailmassa. Mietin kuitenkin, että minkähän vuoksi?! Voiko ne kinokset noin pahasti häiritä?! Ei, lapioimisen vain täytyy olla niin hauskaa ja jännää. Muussa tapauksessa sanoisin, että ihan hölmöläisten hommaa.

Tämä muuten ei ole mikään yksittäinen havainto, vaan tämäntyylinen turha lumenluonti on ihan yleinen ilmiö täällä. Sen verran täytyy antaa tunnustusta, että nämä työntekijät ovat saaneet välineikseen ihan oikeat lapiot, risukarahkojen ja vanerilevyjen sijaan.

Lepopäivä

2010-03-09T19:21:00.008+08:00

Eilen oli kivat naistenpäiväpippalot, elävää suomimusaa ja kunnon jorausta. Täällä Pekingissä toimii iloksemme mukava kokoonpano musiikillisia heppuja, jotka kyhäävät vehkeet kasaan aina, kun siihen on jonkinlainen tilaisuus.

Tämä päivä onkin sitten mennyt ihan vaan sohvan pohjalla, vaikkei nyt niin kummoinen krapulakaan edes ollut. Jotenkin se vain on iskostunut tuonne takaraivoon, että seuraava päivä levätään.

Tulipa muuten mieleen, että siellä laosilaisessa temppelissähän opimme, että tiistai on lepopäivä.

Kiitti mulle riitti!

2010-03-05T15:32:00.007+08:00

Ei, älkää huolestuko. MiaO sätkii ja sitkistelee vielä.
Tarina kertoo ihan jostain muusta.

Hanskat tiskiin!
Niin sanoi lyöneensä eräs tapaamani ranskalaismies,

menestyksekkäässä firmassa uraansa luonut taloustieteilijä.
Hän oli yrittänyt päästä esimiehensä juttusille,
johon pomo oli tuikannut,
että asiat voi kertoa sähköpostilla.
Miehen pipo kärähti ja hän otti lopputilin.
Tuumasi, että jos ei kerta ihmisiä ehdi enää kasvotusten tavata.
Pakkasi repun ja lähti Aasiaan reissamaan.
Tiettävästi sillä tiellä on yhä.

Runon olemuksesta

2010-03-04T20:13:00.002+08:00

Mikä on runo,
mistä siinä on kysymys.
Sekalaisia ajatuksia,
hapuilevia sanoja,
ihon alle kumpuilevia tunteita?
Kenties yksinäisen hetken leikki,
missä ajatus ja tunne
sulautuvat sanaksi,
kietoutuvat yhdeksi.

Kaipauksesta

2010-03-04T20:12:00.003+08:00

Tiedämmekö aina edes
mitä kaipaamme.

Onko kaipuumme vain
kourallinen purovettä,
joka pakenee sormiemme lomitse
takaisin virtaansa.

Ehkä kaipaamme jotain
johon sanat eivät yllä,
jota edes runot eivät tavoita.

Myydään elämä

2010-03-04T17:19:00.004+08:00

Reilu kolmikymppinen. Aikaansaamattomuuden vuoksi suhteellisen käyttämätön. Notkunut vuosikausia pysäkillä, joten päässyt ruostumaan,
silti ihan kunnostuskelpoinen.
Ideologialtaan riippumaton, joten voisi tarjota ihan hyviä käyttömahdollisuuksia.
Hyvään tarkoitukseen.

Mikäli elämää ei saada myydyksi,
halutaan henkilökohtainen avustaja.

Elämän laiturilla

2010-03-04T15:27:00.006+08:00

Junat menee
ja minä vain yhä seison laiturilla.
Voi kun osaisi päättää mihin junaan hyppäisi.

Näin kulutan aikaa

2010-03-03T14:59:00.002+08:00

Mies on taas työmatkalla ja minä kotona koiruuden kanssa. Mitään peittelemättä, elämä Pekingissä on välillä melkoisen tylsää. Varsinkin illat on usein yksinäisiä. Perheellisillä on silloin omat touhunsa ja kuvionsa. Ja kun mies on keskimäärin kolmanneksen viikosta muualla, niin tulee miettineeksi, että paremminkin elämän voisi viettää.

Ja mä poltan tupakan ja sitten toisen tupakan
ja sitten mietin; josko soittaisin jollekin
ei kukaan soita minulle, soittaisinko sinulle
kun et kuitenkaan pääsisi tulemaan.

Elämä, mitä se on

2010-03-03T14:56:00.004+08:00

Suomi-koulussa annoin oppilaille kotitehtäväksi kirjoittaa runon, lyhyen tai pidemmän, kukin omannäköisensä. Teema herätti minutkin kaivamaan laatikon pohjalle hautautuneen runovihkoni, johon olen joskus koittanut jotain raapustella. Ehkä joskus rohkaistun tuomaan niitä tänne blogiinkin, mutta tässä kuitenkin Anni Korpelan kynästä lähteneitä syvällisiä ajatuksia.

Elämä, mitä se on muuta
kuin ainainen siipien liike
unelmien häkissä,
tai niin kuin kangas,
jota kudotaan
tulevaisuuden loimiin
toivon sukkulalla.

Elämä
ei ole oikopolku
kehdosta hautaan,
ei karkelo eikä leikki
- eikä siinä totisesti
olisi mieltäkään -

Elämä
on huima nousu
jyrkännettä ylös
laskeutumista alas,
kompastumista
kaatumista
ja juoksemista.

Elämä
on sokkelotehtävä
suunnan etsimistä
ja löytämistä,
kiemurainen tie
ilman oikopolkua
kehdosta hautaan.

Elämä
ei ole purppurapilvien
tavoittelemista
unelmien taivaalta,
ei kaikkien toiveiden
täyttymys,
halujen tyydytys.

Elämä
on ihmisenä olemisen
huikea matka
etsimisen ja löytämisen
tiellä.

Turha on rakentaa
aitoja tuulelle,
pidellä myrskynsiipiä,
torjua rajuilmaa
ja hyökyaaltoja.
Houkat niin tekevät
ja menettävät pelätessään
mielenmalttinsa.

Kiitos matkaseurasta!

2010-03-02T18:44:00.003+08:00

Nyt on kuljettu pitkin Laosia ja mukaan on tarttunut, mitä kullekin. Itselleni jäi halu ja kipinä vielä joskus palata tuohon ihastuttavan rauhalliseen ja ystävälliseen maahan. Uskon, että Laosilla olisi minulle vielä paljon annettavaa. Seuraavan kerran ehkä suuntaankin matkani maan pohjoisempiin osiin, alueille joita asuttaa lukuisat heimot omine viehättävine traditioineen.

Päätän tämän Laos-matkani laululla, joka on hyvin rakas varsinkin Tai-heimon keskuudessa. 50-luvulla ranskalaisen kolonialismin ja kommunismin välisessä kädenväännössä joutuivat monet luopumaan kotiseudustaan ja poliittisina pakolaisina lähtemään maasta.

Norsujen luona kylässä

2010-03-01T20:27:00.010+08:00

Joskus aikaisemmin Laos tunnettiin "miljoonan elefantin maana". Nykyisin elefanttikanta on supistunut rajusti ja jäljellä on enää vain noin 1600 yksilöä. Niistä noin 560 elefanttia työskentelee ankarissa oloissa valtavien hakkuukuormien vetojuhtina. Elefantit uurastavat pitkiä päiviä ja usein niitä pidetään valveilla amfetamiinin voimin maksimaalisen työpanoksen saavuttamiseksi.

Viime vuosina Laosiin on syntynyt liikkeitä, jotka ostavat elefantteja vapauttaakseen ne julmista ja epäinhimillisistä oloista. Tilalle on syntynyt ns. ekoturismin haara, elefanttikylät. Elefanttikylä tarjoaa norsuille paremman ympäristön, huolenpidon sekä hoidon. Kylä työllistää eläinlääkärin, kouluttaa norsunkasvattajia sekä tarjoaa työtä myös paikallisille. Tämän maksavat turistit, joille tarjotaan päivä norsujen parissa erilaisine elämyksineen. Myös me päätimme kokeilla ja tutustua fantteihin paremmin.

Päivän aikana pääsimme tutustumaan tähän suureen ja kunnioitusta herättävään lajiin lähemmin. Norsuja paijattiin, pestiin, ruokittiin, niiden kanssa käytiin pienillä vaelluksilla sekä joessa uimassa. Ei hassumpaa norsun työpäiväksi, kun vertaa mistä oloista ne on sinne tuotu. Mieltä lämmitti vielä tieto siitä, että illaksi ja yöksi ronsut pääsevät viidakkoon.

Oppaan avulla saimme tietoa elefanteista, tai oikeammin hän vain neuvoi meitä lukemaan ohjeet opastaulusta. Hyvä on, armahdettakoon hänet, sillä hän toimi oppaana vasta kolmatta viikkoa. Norsun niskaan kiipesimmekin heti samantein. Korvasta kiinni ja hiiiop! Ei siinä mitään aikailtu.

Kääk, mitä siinä taulussa lukikaan?! Kun haluat mennä oikealle, kopsauta jalalla norsun vasenta olkapäätä, kun haluat vasemmalle kopauta oikeaa. Sano "pai" kun haluat eteenpäin ja kun haluat elefantin pysähtyvän, sano ... apua mikä se sana olikaan?! Ja mitä se oli mitä ei koskaan saanut tehdä ja mitkä oli niitä huonoja merkkejä?! Niin että näin hyvillä ohjeistuksilla ja turvallisin mielin lähdettiin liikenteeseen.

Turvallisuudesta puheenollen, ei tuossa noita turvallisuusseikkoja oltu juurikaan mietitty. Huvitti ja hirvitti ajatus, että Suomessa pitää laittaa kypärä jo ponin selkään noustessa, mutta Laosissa ei sitä tarvittu edes elefantin niskassa Aika turvaton olo siellä korkealla keikkuessa kieltämättä tuli. Ei ollut satulaa, ei mitään mistä pitää kiinni. Olisipa ollut edes sarvet! Jalkoja pidettiin korvien takana ja käsillä nojattiin norsun takaraivoon.

Siinä sitä sitten muljahdeltiin puolelta toiselle ja puristettiin reisillä niin, että vielä seuraavana päivänäkin jalat tutisi. Tasaisella maalla kyyti olisi vielä mennyt ja ollut pienen totuttelun jälkeen jopa ihan leppoisaa. Mutta kun norsujono lönkytteli ja puikkelehti polkua pitkin jyrkkään alamäkeen, oli minulla varma tunne, että kapsahdan norsun pään yli jorpakkoon ihan justiinsa.

Jotenkin sitä kuin ihmeen kaupalla kaikesta kuitenkin selvisi. En tipahtanut, eikä norsu minua tallonut. Mutta olen aivan varma, että joku sieltä vielä alas tulee, jos ei ole jo mätkähtänyt. Jossain vaiheessa minullekin selvisi, että minkä vuoksi meiltä oli tiedusteltu onko vakuutus voimassa ja pyydetty allekirjoittamaan, että mikäli jotain sattuu, elefanttikylä ei joudu siitä vastuuseen. Mutta eipä sitä arvannut, että sitä ihan noin hurjaan kyytiin joutuu.

Tämä jorpakkoon vievä polku oli melkoisen hurja, kun mentiin niskan päällä ilman noita satulatuoleja. Sopivasti tuo vesirajakin oli pienen pudotuksen päässä. Siinä kohtaa tuli mietittyä, että ei muuta kuin herran haltuun...

Ilme ei paljoa valehtele...

Syvemmälle, vielä vähän syvemmälle...

Ja humpsista... Noooiin, päätit sitten sukeltaa...

Päivä elefanttien parissa olisi jättänyt aika loistomielen uusine kokemuksineen ja itsensä voittamisineen, jos en olisi lopuksi hoksannut kysyä oppaalta erästä asiaa. Mieltäni nimittäin askarrutti se, kuinka norsut eivät karkaa tai lähde liian kauas viettäessään yöt viidakossa. Vastaukseksi kuulin, "no kun ne ovat narussa". Ai, kuinkahan pitkässä? "50 metrin". No onneksi ei sentään kymmenen, mutta silti...

Tiesittekö muuten, että norsut saattavat elää satavuotiaiksi? Ja että ne syövät päivässä noin 150 kiloa ruokaa. Ja että norsulla on hyvä muisti. Ja ettei se ikinä unohda, jos joku on tehnyt sille jotain pahaa. Ja tiesittekö, että norsut osaavat itkeä? Kyllä. Jos niiltä vaaditaan kohtuuttomia ja niitä kohdellaan julmasti tai jos ne tuntevat olonsa yksinäisiksi, ne laskeutuvat surullisina maahan ja vuodattavat kyyneleitä.

UXO unexploded ordnance

2010-02-28T13:50:00.005+08:00

Teksti Don Quijote

Nyt on aika kertoa pieni palanen Laosin synkästä historiasta. Laos määriteltiin Vietnamin sodassa de-militarisoiduksi vyöhykkeeksi Geneven sopimuksen mukaisesti. Ikävä kyllä sotatantereen läheisyys ja Laosin valtion organisoimattomuus jättivät maan CIA:n, USA:n ilmavoimien ja Vietgongin salaiseksi taistelukentäksi. Vietgong käytti häikäilemättömästi Laosia etelä-Vietnamissa olevien sotajoukkojensa huoltoreittinä. CIA ja myöhemmin koko maailma käytti tästä reitistä nimitystä Ho Chi Ming trail. Tämä reitti imaisi Laosin vasten tahtoaan sotatoimien keskipisteeseen.

USA:n ilmavoimat pommittivat surutta Ho Chi Ming trailia ja myöhemmin lähes koko Laosin maa-alueita. Näin ollen USA syyllistyi Geneven sopimuksen rikkomiseen sekä sotarikoksiin. Osaan pommituksista oli valitettavan yksinkertainen syy, laiskuus ja varman päälle pelaaminen. USA:n pommikoneet lensivät lentotukialuksilta pommittamaan kohteitaan Vietnamissa, mutta usein sumuisen sään tai rankan ilmapuolustuksen vuoksi eivät pystyneet suorittamaan pommituksiaan todellisiin kohteisiin. Näin ollen pommit pudotettiin ns. toissijaisiin kohteisiin Laosissa, missä ilmapuolustusta ei ollut. Toissijaiset kohteet olivat harmittavan usein puhtaasti siviilikohteita.

USA käytti Indokiinan sodassaan paljon pyroteknisiä (napalmi- ja fosfori-) pommeja sekä rypälepommeja. Rypälepommi räjähtää noin 30 metrin korkeudessa levittäen satoja pesäpallon kokoisia pikkupommeja hehtaarien alueelle. USA:n sodan suuri aseistaja Honeywell on virallisissa dokumenteissaan ilmoittanut, että pommituksessa rypälepommeista noin 30% jää räjähtämättä. USA pudotti Laosiin 260 miljoonaa rypälepommia, joten arviolta näistä jäi 78-130 miljoonaa kappaletta räjähtämättä. Siis 130 000 000 kappaletta!!! Pommitus saastutti ja miinoitti 37% Laosin maapinta-alasta ja teki Laosista maailman pommitetuimman maan ikinä.

Ihmisten on kuitenkin viljeltävä elääkseen, joten ihmisiä kuolee ja vammautuu Laosissa yhä päivittäin pommien takia, jotka pudotettiin sotaa käymättömään maahan liki 50 vuotta sitten. Koulussa on pakollisena oppiaineena miinojen välttely. Rypälepommit kun ovat lapsille houkuttelevan näköisiä leikkikaluja.

Laos on yhä yksi maailman köyhimmistä valtioista ja sen BKT:sta on yli 50% ulkomaan avun varassa. Monet kansainväliset avustusjärjestöt räjäyttävät pommeja ja raivaavat peltoja viljelykäyttöön. Jotenkin mieleeni jää yksi kysymys, miksei USA osallistu raivaukseen muuten kuin vapaaehtoisjärjestöjen kautta? He ovat kuitenkin sen mielestäni Laosin kansalle velkaa.

Tässä linkki kuvien taakse

Makuja maailmalta

2010-02-28T12:13:00.001+08:00

Täytyyhän jokaiseen reissupostaukseen sisältyä ainakin yksi ruoka-aihe. Onhan ne uudet makuelämykset sentään reissun suola. Hmmm, mitenhän osaisin kuvailla laosilaista keittiötä. No, laoilla on omat perinneruokansa, mutta paljon on heidän keittiö saanut vaikutteita naapurimaista Thaimaasta ja Vietnamista sekä ihan Intiasta asti, niitä ranskalaisia patonkeja unohtamatta.

Varsin tärkeä laosilainen raaka-aine on vihreä papaija, josta tehdään erityisesti salaattia. Sitä saa melkein jokaisesta ravintolasta ja se syödään yleensä tahmeankuivan "sticky" riisin kera tulisuuden lieventämiseksi. On nimittäin aika paljon poppista tässä salaatissa. Tarjoilija kysyikin, että otanko turistiversion vai originaalin. Minähän tietty, että samaa mitä paikallisetkin ja ensimmäisellä kerralla vieläpä paljaaltaan ilman riisiä. Virhe. Siinä sitten kaavin kieltäni servetillä ja juominen oli kuin olisi kaatanut bensaa liekkeihin.

Riisikakkuja kuivumassa auringossa

Toinen perinteinen laosilainen ruoka on niin kutsuttu "Laap". Se on runsain yrtein maustettu liha-, kala- tai tofuruoka. Ja ah, niin hyvää, eritoten tofulaap tässä alla.

Pakko laittaa kuva reissun makoisimmasta ruoka-annoksesta. Thaivaikutteinen currykana teki kerrassaan sanattomaksi...

Sitten vielä tunnelmaa syrjäisemmän kujan nuudelikeittiöstä. Omistajarouvalle kiitos suostumisesta kuvattavaksi.

Näimme ja koimme matkallamme lukuisia kodinomaisia ravintolamiljöitä, sillä usein ruokapaikka on rakennettu kodin yhteyteen. Aina ei sen vuoksi tohtinut kuvata, varsinkin kun tunsimme olevamme ikään kuin kodin olohuoneessa. Mutta ainahan sitä voi vaivihkaa salaa räpsäistä. Vai voiko?

Televisio magnetisoi myös Laosissa. Oletteko muuten nähneet Chaplinin mykkäfilmejä ääniversiona? Ja vieläpä laon kielelle dubattuna? Aika koomisen kuuloista, sanoisinko.

Voiko autuaammin aamu enää alkaa

2010-02-27T09:18:00.003+08:00

Majapaikkamme sijaitsi aivan luostarin vieressä. Siinä oli omat hengelliset etunsa. Miten viehtättävää olikaan herätä munkkien aamurukouksiin. Joskus viiden jälkeen alkoi noin tunnin mittainen mantrojen mumina. Siinä puolitranssissa unihiekkoja varistellen uudistui vallan itsekin ja piristyi uuteen päivään.

Aamut ovat Luang Prabangissa erityisiä. Jo kuuden aikaan alkaa kaduille herätä elämää. Tässä kohtaa täytyy mainita, että hiljaisuus tulee yleensä jo illalla yhdentoista aikaan. Paikalliset asettuvat istumaan luostareiden lähistölle kadun varteen. Mukanaan he ovat tuoneet riisiä ja muuta syötävää. Muutamia turisteja näkyy seisoskelevan kameroidensa kanssa. Hetkessä on odotuksen tunnelmaa.

Puoli seitsemältä munkkien mantrat hiljenevät ja kaduille alkaa valua oranssikaapujen harras joukko. On aamupalan aika. Paikalliset pitävät huolta munkeistansa ja tulevat joka aamu tarjoamaan heille syötävää. Traditio on ulkopuolisesta tarkkailijasta varsin sydämellinen. Munkit saavat vatsansa täyteen ja paikalliset siunauksen päiväänsä.

Me sensijaan aloitimme joka aamun rituaalinomaisesti täytetyllä patongilla. Mainittakoon, että Laos oli Ranskan alusmaana vuosisadan vaihteesta 1950-luvulle asti. Ranskalaisuuden läsnäolo näkyy edelleen mm. kahvila- ja ruokakulttuurissa. Laosilaiset toden totta osaavat tehdä patonkia ja sitä saa ihan joka kulman takaa. Rapeakuorinen täytetty kanapatonki ja musta lao-kahvi, aah, taivaallista.

Kalliolle kukkulalle

2010-02-26T08:31:00.003+08:00

Lomalla määränpäässä on aina tarve päästä paikan korkeimmalle kohdalle. Todentotta sillä tavoin hahmottaakin seutua paremmin. Luang Prapangissa kipusimme useamman sata askelta kukkulan laelle ja mikäs siellä sijaitsikaan kuin paikalle ominaiseen tapaan temppeli.

Kukkia, uhrattua ruokaa, eri teemoin valmiiksi kirjoitettuja rukouslappuja sekä tietenkin lukuisia Buddha-patsaita. Seinällä roikkui pahvitaulu, jossa esitettiin Buddhan eri ilmenemismuotoja. Erityisesti makuuasennossa loikoileva Buddha oli minun mieleen. Selvisi, että se edusti tiistaita. Hmm, miksihän juuri tiistai ilmentää lepoa?

Temppelin edustalla oli koju, jossa myytiin juomavettä kiipeilyn uuvuttamille sekä suitsukkeita ja kahlittuja häkkilintuja. Ajatuksena on, että vapauttaessaan teljetyn linnun, lintu kiittää ja vie vapauttajansa rukoukset lähemmäksi taivasta. Niin ihana kuin ajatus vapauttamisesta olikin, emme sitä kenellekään ostaneet. Myyjä olisi joka tapauksessa teljennyt tilalle uuden uhrin.

Erikoinen uskonnollinen tapa mihin Laosissa törmäsi, oli riisinökkösten kiinnittäminen puuhun, joko juurelle, runkoon tai tällä tavoin kannon päälle. Se mitä näin toimimalla tavoitellaan, ei meille selvinnyt.

Please Don´t Rush

2010-02-25T13:24:00.000+08:00

Kiinalaisen uuden vuoden pakopaikaksi Laos oli mitä onnistunein valinta. Ei minkäänlaista mekkalaa, melua eikä ylenmääräistä hälinää. Ei pommeja, paukkuja eikä ainuttakaan rakettia. Vain reilun kuuden miljoonan asukkaan Laos oli muutenkin ihanaa vastapainoa Kiinaelolle. Ihmisiä ei tunkenut vastaan joka kulman takaa, kukaan ei tuuppinut, soittanut suotta torvea, eikä muutenkaan pitänyt isoa ääntä.

Laosin rauhallinen elämä tuntui tavallaan jopa meditaativiselta. Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Epäilen, että löytyyköhän laon kielen sanakirjasta edes vastinetta moiselle käsitteelle. Laosin virallinen nimi Lao PDR, People´s Democratic Rebublic, onkin ulkomaalaisten nimittämänä osuvasti Please Don´t Rush.

Ihmiset puuhastelevat arkiaskareissaan hyvinkin vaatimattomissa oloissa, mutta silti heistä huokuu tyytyväisyys elämään. Perusolemukseltaan he ovat iloisia, hyväntuulisia ja mikä ihastuttavinta, aidosti ystävällisiä.

Suuri osa laoista on buddhalaisia ja vaikka jotkut heimot eivät tunnustaisikaan mitään uskontoa, leimaa heidän elämänkatsomustaan shamanistis-animistinen käsitys sielusta ja korkeammista voimista. Temppeleitä ja luostareita, paikallisittain watteja, on paljon, pelkästään jo 22 000 ihmisen asuttamassa Luang Prabangissa yli 30. Katukuvassa lepattaa munkkien oranssisia kaapuja, ja jo hyvinkin nuoret pojat laitetaan usein luostariin vuodeksi tai pariksi.

Matkalla kaukana jossakin

2010-02-23T12:53:00.037+08:00

Neljänneksen Suomea pienempi Laos on köyhä, mutta karun kaunis maa. Sen halki kulkee jylhät vuoristot. Teitä on vähän ja ne ovat kehnot. Valtaväylä luikertelee vuoristojen lomassa, kiiveteten välillä ylös pilvien päälle ja laskeutuen välillä syvälle laaksoon. Bussin kulku on luonnollisesti hidasta ja reilun kolmen ja puolensadan kilometrin matka pääkaupungista Vientianesta Luang Prabangiin viekin koko päivän, kukonlaulusta auringon laskuun.

Bussin ikkunasta vilahtaa pieniä kyliä. Talot ovat puisia ja maalaamattomia ja usein ne on rakennettu pilarien varaan, jolloin talon alle jää tilaa karjalle ja kotieläimille. Eläimet juoksentelevat vapaina ja tien vierustalla päivää paistattelevat kissat ja koirat. Bussi sivuuttaa ne vain niukin naukin. Silmiinpistävän monelta puuttuu häntä ja vinkaisusta päätellen taisi bussimme tehdä ainakin yhden hännättömän lisää.

Kyläläiset havahtuvat vilkuttamaan ohi ajavalle bussille. Välillä bussi pysähtyy ja poimii mukaan lisää matkustajia. Istumapaikat on jo varattu. Jostain ilmestyy pieniä muovijakkaroita ja käytäväpaikkoja aletaan täyttää.

Silloin on hetki aikaa tarkentaa kamera ja zoomata lähemmin. Kiinnostus ja uteliaisuus tuntuu olevan molemminpuolista. Pieni poika kurkkii ujosti isosiskon takaa. Erilaisuus on hämmentävää, mutta onneksi on yhteinen kieli. Nimittäin eleet. Ja hymy, joka rauhoittaa ja yhdistää.

Eritoten Laosissa ihmisten kuvaamiseen täytyy suhtautua maltillisesti. Matkaoppaat kertovat, että periaatteessa aina kannattaa kysyä lupa, sillä ihmiset saattavat uskoa valokuvan vangitsevan kuvattavan sielun. Itsekin koitin välttää salaa räpsimistä, ja selvittää elehtien onko kuvaaminen sopivaa. Toivottavasti näiden pienten lasten sielu ei vahingoittunut. Hymyistä ja vilkutuksista päätellen ei.

Puuduttava bussissa istuminen sai välillä ihanan katkoksen, kun matkustajat saivat hetken jaloitella ja oikoa jäseniään. Taukopaikalla ihasteltiin maisemia ja seurattiin kyläläisten verkkaista elämää, johon bussilastillinen matkustajia toi hetkellistä säpinää. Masut täyttyivät ja yllättävän siisti ja hajuton hotellihelpotus hellitti painetta.

Määränpäähän saavuttiin iltamyöhällä ja täytyihän se bussimatkan nestevajaus jotenkin täyttää. Mitenkäs muutenkaan, kuin paikallisella ja varsin erinomaisella Lao Beerilla. Sattui olemaan Happy Hour. Oma hana muutamalla eurolla. Ei valittamista.

Terve! "Sabai dii!"

2010-02-22T20:14:00.008+08:00

Nyt on evakkoretki tehty ja ryytyneet matkalaiset huilineet viikonlopun yli. Totisesti oltiin väsyneitä koko konkkaronkka. Oonakin oli kennelistä tultuaan niin puhki, että lähestulkoon nukkui pari vuorokautta. Ei ollut ainakaan päässyt turhautumaan, sen verran paljon oli tainnut leikkiä ja touhua olla. Vilskettä koko rahan edestä.

Laosin reissu oli kyllä raikas ja piristävä tuulahdus tähän Kiinan arkeen. Viikko on kuitenkin lyhyt aika ja siihen sisältyi paljon matkustamista ja paikallaan istumista, joten olihan se aika puuduttavaakin. Helpommallakin voi päästä, mikäli on valmis tinkimään tietyistä omatoimireissun periaatteista ja menemään sieltä mistä aita on matalampi ja hinta tietenkin korkeampi. Mutta mikäs meillä oli körötellessä kymmenen tunnin bussimatka pariinkin otteeseen, olihan toiseen suuntaan bussissa sentään ilmastointikin.

Aika on suhteellista ja taas ehti viikossa tapahtua monin verroin enemmän, kuin kotona arjen rutiineissa ja iltaisin läppäriä tuijotellen. Siinä mielessä reissaaminen on antoisaa ja elämyksellistä. Voi unohtaa itsensä ja omat pienet ympyränsä, ja kuin itsestään sitä virittyy ihan uudelle, vastaanottavaiselle taajuudelle.

Paljon en minäkään tuosta Kaakkois-Aasian vähiten tunnetusta maasta tiennyt, joten uudenlaisia näkökulmia ja monenlaista purtavaa matka kyllä poiki. Ajatuksia virisi ja kokemuksia karttui ja siinä määrin positiivishenkisiä, että kyllä siellä olisi kauemminkin kuin viikon viihtynyt. Ihan heittämällä.

Matkakuulumisia saatte lukea vielä useamman postauksen verran, kunhan saan ajatuksiani vähän jäsenneltyä ja kuvia latailtua. Olen onnistunut näppäilemään jotkin kummalliset asetukset kuvankäsittelyohjelmaani, joten tässä taitaa mennä tovi ihmetellessä, mutta eiköhän niitä kuviakin tule...

Evakkoretkelle

2010-02-10T14:08:00.004+08:00

Kiinalainen uusi vuosi tekee tuloaan ja härän vuosi on pikkuhiljaa kääntymässä tiikerin vuodeksi. Punaisia lyhtyjä ripustellaan ja kaupat ovat täyttyneet punaisesta juhlakrääsästä. Liikennevaloissa autojen lomassa kulkee köyhiä kerjäten matkarahoja kotiseudulleen ja ihmisiä hyppää pitkänlinjanbusseihin suurien nyssäköidensä kera. Tienposkiin on ilmestynyt raketti- ja papattikojuja ja iltaisin kuulee, että ampumaharjoitukset on jo aloitettu.

Uuden vuoden mammuttijuhlan kun on kerran kokenut, niin omasta puolestani se riittää. Tämä sota ei yhtä miestä kaipaa, voin siis aivan hyvin lähteä evakkoon. Huomenna siis hyppäämme koneeseen ja lähdemme maasta. Menemme eteläiseen naapurimaahan, Laosiin, missä taatusti on rauhallisempaa.

Edessä on varmasti mielenkiintoinen lomaretki yhteen Aasian köyhimmistä maista. Reissu voi olla varsin haastava, sillä tiet ovat kuulemma kehnot. Suunnitelmissamme on körötellä bussissa reilun kolmensadan kilometrin matka pääkaupungista Vientianesta Luang Prabangiin. Hiukan arveluttaa, että riittääköhän viikon reissu tuon siivun kulkemiseen. Takaisinkin pitäisi ehtiä, joten saa nähdä kuivuuko lentolippumme käsiin.

Ayimme on lomalla kotiseudullansa, joten Oona menee nyt ensimmäistä kertaa kenneliin. Kävin tarkastamassa kennelin tilat ja ihan hyvältä näyttää. Luotamme kennelin omistajaan, sillä hän auttoi taannoin Oonan maahantuonnissa. Luulenpa että Oonalla on edessään ihan kiva loma, sillä leikkikavereita siellä ainakin riittää. Nyt on nimittäin kenneleiden sesonkiaika, kun monet ulkomaalaiset tekevät samoin kuin me ja lähtevät uutta vuotta pakoon.

Nyt pitää ruveta pakkaamaan. Lämpötila paikan päällä keikkuu kolmessakymmenessä, joten kesävaatteita on kaivettava kaapin perältä. Malarian estolääkitys on aloitettu ja aurinkorasvat ostettu. Kamera on viritetty ja lisämuistia hommattu. Lukemista kannattaa ottaa mukaan, sillä odottamaan kuulemma joutuu. Ravintolassakin ruokaa voi joutua odottamaan eräänkin tovin, kun kokki käy välillä katsomassa, että kotona on kaikki hyvin ja koirat ruokittu. Laosilaiset eivät siis ole mitään hötkyilijöitä. Mutta mihinkäs meillä siellä kiire olisi, muuta kuin sille paluulennolle ehkä.

Uutta näkökulmaa etsimässä

2010-02-04T22:03:00.005+08:00

Jotenkin on kerrassaan päätön olo. Pähkäilin tämän bloginikin kanssa, että mistä ihmeestä minä mitään aiheita keksin, kun ei täällä oikeastaan mitään edes tapahdu. Mietin myös, että mihin on kadonnut se into ihmetellä ja huvittuneena havainnoida ympäristöä ja elämisen kulkua täällä. Mitä on vaivihkaa tapahtunut tässä puolentoista vuoden aikana?

Monia asioita pitää jo niin itsestäänselvyyksinä, ettei niitä enää näe tai niihin ei jaksa kiinnittää enää sen koommin huomiota. Ihminen tottuu ja sopeutuu, ehkäpä myös kotiutuu. Ennen kuljeskelin tarkkaavaisena kamera kaulassa, mutta nykyään yhä useammin kamera jää kotiin.

Yhä useammin huomaan olevani omiin ajatuksiini käpertyneenä. Maisemat ja tilanteet vilisevät ohitse eikä katse tarkennu sen kummemmin mihinkään. Tuntuu, että Kiina-elämäni on ajautunut uriin, jotka vain vievät elämää päivästä toiseen. Kaipaan jotain muutosta, ihan vaikka pientäkin. Uutta näkökulmaa, uutta tapaa katsella, havahtumista ylipäätänsäkin. Ehkäpä olisi aika ottaa pää pois hupusta ja avautua hiukan. Luopua kyynistyneestä realismista ja kääntää suunpielet hymyyn. Jospa sitä osaisi pian taas huvittuakin.

Perunaviikko

2010-01-31T22:38:00.007+08:00

Viime viikolla mieheni sai Sisä-Mongolian kuvernööriltä lahjaksi viisi kiloa perunoita. Moinen liikelahja kieltämättä laittoi vähän hymyilemään, mutta oli taatusti meidän riisiin tympääntyneiden mieleen. Laatikollinen perunoita on kyllä lukuisista roskiin tai kaapin perälle päätyneistä liikelahjoista ehdottomasti mieluisin ja käytännöllisin. Se päihittää mennen tullen mm. tympeän makuiset kuukakut, krumeluurilla koristellun kiinankielisen kalenterin, tarpeettoman inkstonen ja puisen kamman. Kammassa koomista on sekin, kun miehelläni ei ole ollut vuosiin enää mitään kammattavaa.

Tämä lahja siis ilahdutti saajaa sekä vaimoa ja keittiössä onkin jo viikon verran hyörinyt iloinen perunateatteri. On kokeiltu kermaperunoita, uuniperunoita, muusia ja sitä perinteistä keitettyä kuoripottuakin. Vähän ituisia oli osa potuista, jotain olympiaperunoita kun olivat. Mutta kyllä on kelvannut ja hyvältä maistunut!

Herätys Miao!

2010-01-29T09:45:00.004+08:00

Tervehdys teille uskolliset lukijat, jotka olette kuikuilleet blogiini, vaikkei täällä mitään ole tapahtunutkaan pitkään aikaan. Välillä melkein unohdan, että blogiani oikeasti seurataan, jotkut sanovat kurkistelevansa tänne hyvinkin säännöllisesti. Mieleeni onkin tullut ajatus, miltähän mahtaa tuntua, kun klikkaa tätä osoitetta toivoen saavansa eteensä jotain uutta päivitystä, mutta plääh, ei taaskaan mitään! Täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ole siinä suhteessa ollut kovinkaan lukijaystävällinen blogi. Toivon, että nyt uuden vuoden myötä saisin ryhdistäydyttyä ja blogiini uuden rytmin. Ja mikäli lomien vuoksi tulee pidempää taukoa, ainakin ilmoittaisin milloin olisin palaamassa takaisin linjoille. Tällaisin uudenvuodenlupauksin täällä. Miao.

Uusia haasteita

2009-12-05T08:35:00.001+08:00

Niin se on tämäkin syksy vierähtänyt ja ensi viikolla lähdenkin jo lomalle Suomeen. Joulukuu saapui kuin yllättäin ja Suomikerhossa leivottiin jo pipareita. Vielä on kevät kiinaeloa täällä ja sittenpä koittaakin jo paluumuutto Suomeen. Kevät taitanee olla aika touhuntäyteistä aikaa. Sen tunnen luissani jo nyt. Vielä on niin paljon, mitä haluan täällä Kiinassa kokea ja paikkoja mitä nähdä.

Suomikerho jatkaa keväällä omalla paikallaan ja lisäksi lupauduin aivan uudenlaiseen, varsin haastavaan tehtävään, Suomikoulun opettajaksi. Tiedossa on viitosluokka ja tusinan verran oppilaita. Koulua on joka toinen lauantai ja opetus painottuu äidinkieleen.

Vähän tässä jänskättää, että miten tehtävästä suoriutuu tällainen maallikko. Pienten lasten ohjaaminen kun on aivan eri asia kuin varhaisteinien opettaminen. Mutta ulkosuomalaisille ei aina ole tarjolla pätevää ja ammattitaitoista äidinkielen opetusta. Toki muun perusopetuksen he saavat kansainvälisissä kouluissa.

Suomikoulun oppikirjamateriaali ja opettajan ohjeet ovat kuulemma erittäin hyvät. Niihin pääsen tutustumaan ihan jo piakkoin. Joululomalle mukaan lähteekin siis aika yllättävää luettavaa ja opettaja-ystäväni saavat varautua konsultointihetkiin glögilasin äärellä.

(Kuvat tielle pudonneesta kouluvihkosta.)

Hämmennyksen keskellä

2009-11-30T23:21:00.003+08:00

Keväällä Oona sai uuden ystävän. Kultainen noutaja Tudu oli tuolloin kasvanut jo sen kokoiseksi, että hänet uskalsi laskea Oonan kanssa leikkimään. Melkein joka päivä ovat he saaneet kirmata ja painia, iloita ja leikkiä, kaksi eläväistä haukkua, kuin paita ja peppu. Kotiin tulee yleensä leikeistä väsynyt, nälkäinen ja vähän kurainenkin karvaturri. Mutta niin onnellinen! Tänään ei ollut turkki nuhraantunut, eikä Oona ampaissut suoraan ruokakupille. Ayi kertoi, että tämä iloinen kultainen noutaja ei ollutkaan portilla vastassa. Hän oli nimittäin kuollut.

Vielä perjantaina aamupäivällä oli Tudu leikkinyt Oonan kanssa aivan voimissaan. Iltalenkillä kuulemma oli sitten yhtäkkiä alkanut yökkimään ja oksentamaan, kouristellut hetken ja kuollut nopeasti. Voi hurjaa! Miten nuori koira voi kuolla tuolla tavoin ihan yhtäkkiä?! Hämmentyneinä olemme pyöritelleet tätä mielessämme. Olemme miettineet, oliko se kenties jokin myrkytys, koska minkäänlaista aiempaa oirehdintaa ei tiettävästi ole ollut. Mistä myrkkyä olisi ollut mahdollista saada? Oliko se vahinko, vai olisiko joku voinut niin tarkoittaa. Epätietoisena mieli kelailee kaikenlaista. Surullinen olo on Oonan puolesta. Oma rakas leikkikaveri on poissa.

Kun päätä särkee, hierotaan jalkoja

2009-11-27T12:04:00.007+08:00

Päätinpä mennä hierojalle. Kassaneiti puhui ihan hyvää englantia. Kerroin hänelle, että päätäni särkee ja että haluan neckmassagen. Havainnollistin vielä taputtamalla niskaani. "Yes, yes, neckmassage", kassaneiti toisti ja ohjasi minut huoneeseen. Pian paikalle saapui ohjeet saanut nuori poika. Hän aloitti kyllä niskasta ja hartioista, hieroen selkää ihan pakaroihin asti. Odotin, että hän tulisi takaisin niskojeni luo, mutta hän jatkoikin pakaroiden yli jalkoihin ja keskittyikin sinne. Hän vatkasi ja möykkyytti raajojani ja välillä paineli rajusti peffaani. Ajattelin, että jos vielä kovin jatkaa, niin kyllä pieraisen.

Pian puolituntinen olikin täynnä ja poika kysyi, haluaisinko lisää. Noo, enpä tällä kertaa. Tämä riittää kyllä. Kassalla sanoin kyllä neidille "Actually I wanted neckmassage, not legmassage." "Oh sorry, but he can speak so little english." "Oh, I see." (Menisiköhän perille, jos kertoisit hänelle ohjeet ihan kuule kiinaksi.) Totesin, että ihanhan tuo tuntui hyvältä tuokin jalkojen hieronta, muttei sillä kyllä pääkipu lähtenyt.

Murinaa sankan sumun keskeltä

2009-11-25T22:55:00.007+08:00

Jotenkin jo aamusta tuntui, että tämä on kyllä ihan menetetty päivä. Katselin ikkunasta sankkaan harmauteen ja vastapuolen talot hädin tuskin piirtyivät esiin. Pekingin ilmanlaatu on ollut uskomattoman huono jo monta päivää. Ulkona liikuskellessa tuntuu kuin olisi sukeltanut jonkin kalmaisen kauhuelokuvan kulisseihin. Olo on jotenkin varautunut, pälyilevä, ehkä jopa hivenen säikky. Voihan toki sumun seasta hypätä esiin vaikka mitä.

Ilma haisee kivihiilelle. Se on talven merkki. Lähiseudun hökkelikyliä on ruvettu lämmittämään. Ussakka ei voi kuitenkaan johtua pelkästään siitä, sillä jopa moottoritie on ollut suljettuna huonon näkyvyyden vuoksi. Ei kai siis ihme, että päätä särkee ja on huono olo.

Luin muuten taannoin tutkimusartikkelin, jossa oli laskettu kuinka paljon Kiinaan muuttaneen länsimaalaisen odotettu elinikä laskee parin vuoden maassa olon seurauksena. En muista tarkkaa tulosta, mutta taidettiin puhua kuitenkin vuosista. Se oli aika yllättävää, mutta nyt kun täällä asuu, niin en ihmettele niinkään. Toki syitä tuollaiseen tulokseen on monia, mutta saasteet vähintäänkin yhtenä merkittävimmistä.

No, eipä tämä päivä mennyt oikein putkeen muutenkaan. Mies oli palaamassa työmatkalta ja ilmoitti, että lento on myöhässä. Kuulemma ei ollut paluukone päässyt vielä edes lähtemään Pekingin kentältä. Liekö sumu syynä siihenkin? Jätin siis illallisen muhimaan uuniin ja sinnehän se sitten kärähti. No onneksi lento oli reilummasti myöhässä, niin ehdin tehdä uudet sapuskat. Paitsi että riisin keitin ensin liedelle. Jotenkin en ole sujut noiden kiinalaisten kaasuhellojen kanssa. Puurokin palaa aina pohjaan, eikä mitään voi oikein hauduttaa. Hö. Löytyisköhän täällä jotain Keittiö hallintaan -kurssia?!

Tällaista mehevää kanapataa, runsaassa, ihanan keltaisessa curry-kastikkeessa. Nam.

Muinaisen Naxi-musiikin tunnelmissa

2009-11-24T19:01:00.012+08:00

Vielä muutama mieleen painunut muisto jaettavaksi Yunnanin reissultamme. Tällaisia ihastuttavia partapappoja asteli lavalle käydessämme kuuntelemassa paikallista kansanmusiikkia. Naxi-vähemmistön musiikissa on se erityinen piirre, että se on oikeasti melko muinaista. Musiikkia soitetaan vanhanaikaisilla instrumenteilla ja lisäksi soittajat ovat itsekin todella iäkkäitä.

Esityksen lomassa esiteltiin ainakin puolen tusinaa yli 8-kymppistä vanhaa herraa. Ilahduttava oli kuunnella, kuinka tämä varsin pirtsakka pappajoukko muutaman nuoremman naissopraanon kera johdatti meidät kuulijat muinaisen musiikin äänimaailmaan.

Täytyy myöntää, että välillä esitys kävi pitkäveteiseksi, ei niinkään musiikin, vaan orkesterinjohtajan tarinoinnin vuoksi. Reilu puolituntinen, kiinankielinen yksinpuhelu meinasi uuvuttaa meidän lisäksi myös orkesterin jäsenetkin ja päitä nuupahteli siellä täällä. Papat lienevät kuunnelleet samat jorinat jo moneen monituiseen kertaan. Tilanteessa oli jotain kovin huvittavaa. Me tirskahtelimme yleisön mukana, emme niinkään orkesterinjohtajan vitseille, vaan tilanteen koomisuudelle.