Tsäpädäpädää - täpinää ilmassa

Edessä on kolmen naisen viikon retki Yunnanin maakuntaan, lounais-Kiinaan. Alue sijaitsee korkealla vuoristossa, ihan Tiibetin rajalla. Sinne on sijoittunut useita vähemmistökansoja, joten tiedossa on varsin mielenkiintoinen retki toisenlaiseen Kiinaan. Luvassa on siis valtaväestöstä poikkeavaa kulttuuria ja jylhiä maisemia, paikallisen keittiön antimia ja uusia makuja. Kokemuksia kaikin aistein. Toivottavasti pääsemme näkemään paikallisia kansallisasuissaan. Voih, ihan jo syyhyän kamerani kanssa pelkästä ajatuksesta.

Näissä kuvissa esitetään korealaista perinnetanssia ja yllä on asianmukaiset kamppeet. Voisi luulla kyseessä olevan jonkinsortin vappubileet.




Kaupunki mihin ensiksi suuntaamme on Lijiang. Se on sinänsä mielenkiintoinen paikka, sillä kaupunkia asuttaa matriarkaalinen yhteisö. Siellä siis vallitsee sananmukaisesti akkavalta. Jännä lähteä seuraamaan miten homma toimii. Saa nähdä, jos sieltä saa vaikutteita ja palaakin kotiin kaulin kädessä. Siispä vapiskaa miehet!

Ei niin hyvä päivä

Kummallista. Täällä Pekingissä on varmasti enemmän lunta kuin paikka paikoin Suomessa. Taivaalle ammuttiin taas joditikkuja, jotta saatiin ensin vesisadetta ja ilman kylmettyä lunta. Kemikaalien käyttöä perustellaan kuivuudella ja ilmansaasteilla ja keinosateesta on tullut jo ihan tavanomainen ilmiö. Lapset ja lapsenmieliset ovat innoissaan lumesta. Siitä tehdään palloja, lyhtyjä, ukkoja ja näkyypä tuolla jokunen linnakin. (Tämä ei suinkaan ollut se seikka, mikä synkensi päiväni.)




Eilen vain ei ollut minun päivä. Ilta meni itsesyytösten äärellä, kerhossa nimittäin sattui melkoisen ikävä tilanne. Olimme puistossa ja huomioni oli kiinnittynyt ehkä minuutiksi liikaa tiettyihin lapsiin, kunnes tein kauhean havainnon, että yksi parivuotias puuttuu. Samalla hetkellä kadonneen äiti astuu puistoon pienokainen käsipuolessaan. "Meidän poika juoksi tuolla tiellä." Voi kauhistus!! Miten tällainen pääsi tapahtumaan!? Aivan kamala tilanne.

Olin tottakai ihan kauhuissani, samoin toinen kerhonvetäjä ja pojan äiti. Päivittelimme tilannetta ja pahoittelimme syvästi. Soitin vielä pojan äidille perään, sillä tilanne kerhopaikalla meni liian nopeasti ohi. Keskustelimme asiasta ja vaikka äiti oli varmasti järkyttynyt, hän oli myös ymmärtäväinen. Totesin, että vaikka tällainen on valitettavan inhimillistä, niin ei kuitenkaan saisi tapahtua.

Mietin asiaa koko illan. Ja vaikka mitään onnettumuutta ei luojan kiitos tapahtunut, tunteeni olivat silti voimakkaat. Ihminen kun reagoi myös siihen, mitä OLISI voinut tapahtua. Havahduin nyt konkreettisesti tajuamaan miten mielettömän vastuullista pienten lasten kanssa työskentely on, vaikka tottakai olen sen aina tiedostanut. Mietin jopa haluanko enää edes ottaa sellaista vastuuta kannettavakseni.

Kävin illan aikana melkoisen ajatus- ja tunneprosessin läpi. Keskustelin asiasta mieheni sekä ystäväni kanssa, joka on työskennellyt pitkään pienten lasten parissa. Mietin miten ehkäistä, ettei tällaista pääse enää tapahtumaan. Mietin myös konkreettisia keinoja. Toisen kerhonvetäjän kanssa on tarkennettava roolijakoa, kumpi ensisijaisesti pitää silmällä ketäkin. Mietittävä on myös sitä, olisiko parempi siirtyä toiseen puistoon, missä ei mene tietä niin lähellä, vaikka puisto onkin kauempana.

Valppaus ja tarkkaavaisuus luonnollisestikin lisääntyy tämän tapauksen myötä. Ja hyvä niin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan aiheuta pelkoa tai ahdistavaa epävarmuutta lasten kanssa touhutessa. Varoittavan esimerkin myötä oppiläksy on opittu, toivotaan että sisäinen mielenmaailma myös ajan mittaan normalisoituu.

Päivä ei ollut muutenkaan minun päiväni. Flunssa pukkaa päälle ja illalla taisi nostattaa lämpöäkin. Ryhtyessäni mittaamaan kuumetta, hajotin mittarin ja metsästin elohopeaa. Jouduin missaamaan yhden tosi mielenkiintoisen tapahtumankin, nimittäin ystäväni valokuvanäyttelyn avajaiset. Sitä paitsi perjantaina olen lähdössä reissuun ja eilen jo jännitti senkin puolesta, että mihin suuntaan tämä flunssa tästä kehittyy. (Jo toistamiseen oireilen juuri ennen matkaa, hmmm..) No onneksi tämä päivä on alkanut seesteisemmin, eikä tautikaan ole tästä ainakaan äitynyt.

Mitä minä haluan?

Korea taisi tulla minun näkökulmastani jo käsiteltyä, kun aihe pompsahti vallan toisiin sfääreihin. Viime päivät olen ollut uppoutuneena monien sielukkaiden kirjailijoiden maailmaan. Olen lueskellut mm. Paulo Coelhon ajatuksia, miettinyt elämääni ja elämäntilannettani, tutkiskellut itseäni, kysynyt mitä onni on ja tarkastellut olenko itse onnellinen.

Havahduin huomaamaan, että itse asiassa olen melkoisen onnellinen. Minulla oli unelma, että saisin voitettua moninaiset pelkoni ja oiottua mieleni umpisolmut. Se työ tuntui kestävän valovuoden, mutta olen kuitenkin onnistunut luomaan jonkinlaisen rauhan sisimpääni. Olen siis saavuttanut tärkeimmän tähänastisista unelmistani.

Näiden seestyneenpien viime vuosien aikana olen keskittynyt nauttimaan vapautuneesta olostani ja seuraamaan maailmaa ja sen ilmiöitä mielenkiinnolla. Täällä Kiinassa olo muuttuu helposti irralliseksi ja elämä on asioiden tarkastelua ulkopuolelta. Elämä kuitenkin houkuttelee sukeltamaan sekaan, kohti uusia unelmia.

Nyt onkin aika miettiä, mitä haluan, mitkä ovat toiveeni, missä haluan kehittyä, ja mihin minun siis kannattaisi keskittyä. Nyt on aika miettiä, mikä onkaan minun seuraava unelmani.

Aikaa unelmoinnille

Täällä Kiinassa toden totta on aikaa miettiä. Se antaa näköaloja ja selkeyttää ajatuksia. Mutta vaaransa on myös siinä, että liika ajatteleminen saa vallan ja itse toiminta jumittuu. Myös rakastamamme Lokki Joonatanin kirjoittaja Richard Bach muistuttaa:

Kaikki mahtavat ideat
ovat kerrassaan kiehtovia
ja täysin hyödyttömiä
kunnes päätät toteuttaa ne käytännössä.

Kuokkavieraina korealaisissa häissä

Kierrellessämme vanhaa museokylää satuimme keskelle traditionaalista hääjuhlaa ja saimme luvan jäädä seuraamaan tilaisuutta. Emme olleet kuitenkaan ihan ainoita kutsumattomia, sillä paikalle näkyi eksyvän muutama muukin turisti. Minähän tietenkin käytin tilaisuutta hyväkseni ja koitin zoomata parhaani mukaan.




Tässä pappi vielä valmistautuu vihkimistä varten.




Sekä morsiamella että sulhasella oli kaksi naispuolista avustajaa. Sulhanen asettui vihkipöydän oikealle puolelle ja morsian vasemmalle. Alkuseremonian ajan avustajat pitivät morsiammen kasvojen edessä liinaa. Myöhemmin kasvot paljastettiin ja hääpari aloitti toisilleen kumartelun. Morsian avustajineen kumarsi sulhaselle kaksi kertaa, johon sulhanen avustajineen vastasi kertakumarruksella. Kuvio toistui, jonka jälkeen hääpari avustajineen istuutui alas lattialle, kasvot vastakkain.




Hääseremonia jatkui hartaalla käsienpesulla ja seremoniallisella teenjuonnilla, jonka aikana me päätimme poistua ja jatkaa matkaa. (Myöhemmin hääseremoniaa googlettamalla selvisikin, ettei siinä suinkaan juotu teetä vaan viinaa.)



Korealaisessa hääseremoniassa villihanhilla on suuri symbolinen merkitys. Paikalle tuodaan puinen villihanhipari, joka symboloi tuoretta avioparia. Villihanhet ovat uskollisia toisen kuoltuakin sekä ymmärtävät hierarkian ja järjestyksen sekä harmonian. Perinteisesti hääpaikalle on tuotu myös kukko ja kana punaiseen ja siniseen liinaan kiedottuina. Kukon uskotaan karkoittavan pahan ja kana symboloi hedelmällisyyttä.