maanantai 11. huhtikuuta 2011

Iltalenkillä kohtasin kopista sojottavat koivet

Tänään säikähdin törmänneeni ruumiiseen. Iltahärämällä koiraa ulkoiluttaessa, puhelinkioskin kokoisen vartijakopin ovi oli selällään ja oviaukosta sojottivat vartijan koivet. Tyyppi makasi lattialla kyljellään ja minä koitin häntä herätellä. "Nii haooo! Oletko kunnossa?!" hoin hänelle, eikä elettäkään. Tökin pallokepillä miestä, koittaen saada häneen eloa. Kop(a)utin kepillä naamaankin ja huudahdin jo isommasti. Hetken päästä kuului heikko ynähdys, silmät kävivät viirun verran auki. Hengissä. Luojan kiitos.

Soitin alueemme klubitalolle, jonka numero on minulla kännykässä. "Täällä koirakentän vartijakopissa makaa teidän työntekijä lattialla. Voisitteko lähettää jonkun häntä katsomaan, kun en tiedä onko hän vain väsynyt vai onko hänellä oikeasti jokin hätänä?" "Mitää, mihin olet menossa?" "Ei kun voisitteko lähettää jonkun katsomaan täällä vartijakopissa makaavaa miestä?" Langan päästä kuuluu ihmettelevä "Miksi?" "No kun hän ei näytä olevan kunnossa. Hän makaa maassa." "Ei, emme voi." "No miksi ihmeessä?! Hän makaa maassa ja on melkein tajuton." "Se ei ole meidän hommamme. Soita securityn puolelle." (sijaitsee kaiketi jossain seinän takana) "Minäkö?!!" "Niin sinä." "Täh..??! Ettekö TE voi soittaa?!" "Emme. Sinun on soitettava." "Ei minulla ole edes heidän puhelinnumeroa." "Se on 8450125890508594755858939" "Ei hitto, en minä voi sitä tähän hätään muistaa! Unohda että edes soitin."     Helv**ti. 

Maassa lojuva vartija oli hyvin vähäeleinen. Hengissä kuitenkin. Lähdin koiran kanssa kohti kauempana könöttävää koppia. Vanha vartijamies hymyilee ystävällisesti ja minä kysäisen: "Tiedätkö, että sinun kaveri makaa tuolla kopissaan?" "Juu, niinhän se tekee." "No mutta miksi?!" Vanha vartija hymähtää ja näyttää kädellään juomisliikettä. "Hän on siis humalassa?" "Niin." "Ahaa... no, parempi kai niin." "Hehe.." vartija yrittää keventää tilannetta ja jää hymähtelemään itsekseen.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Ydinmietteitä

Pekingin paikalleen jumittuneet saasteet saivat lähtöpassit taivaan tuuliin ja hetken ehti jo olla kevättä rinnassa vailla huolen häivää. Maailma vaan ei meinaa pysyä uomassaan ja tällä kertaa huoli kantautuu naapurimaasta Japanista. Maanjäristykset ja tsunamit ovat aiheuttaneet paikallisille valtavia kärsimyksiä, ja maailma jumittui seuraamaan armotonta taistelua vakavampaa ydinkatastrofia vastaan. 

Media on nyt seurannut, jännittänyt ja ruotinut tuota tapahtumaketjua viikon ajan, ja luojan kiitos, ainakin nyt näyttäisi siltä, että tilanne olisi rauhoittumassa, vaikkei se vielä hallinnassa olekaan. Tosin kiinalaiset ovat havahtuneet panikoimaan vasta viime päivinä. Eilen loppui pekingiläisistä kaupoista suola ja niin sanotaan käyneen muuallakin Kiinassa. Ensin ajattelin hamstrauksen liittyvän jotenkin suolassa olevaan jodiin, joditabletteja kun ei puhelinkierrokseni perusteella ainakaan länsimaisissa sairaaloissa ja apteekeissa ole tarjolla, mikä sinänsä on hyvin yllättävää, ottaen huomioon kuinka hyvin nuo yksityissairaalat yleensä ovat varustautuneet ja miten paljon ydinvoimaloita Kiinassa onkaan... 

Mutta kuulemma kiinalaiset eivät ajatelleet niinkään jodia, vaan sitä yksinkertaista asiaa, että meri on nyt saastunut, eikä merestä voida enää ottaa suolaa. Näin ainakin kertoi kiinankielen opettajani. Ja hänen arvionsa mukaan monet eivät ehkä tienneet sitäkään, vaan ostivat suolapusseja jemmaan, koska näkivät muidenkin niin tekevän. On turvallista toimia kuten muut, vaikkei syytä tietäisikään. 

Sinänsä en ihmettele kiinalaisten panikointia, ollaanhan tässä kuitenkin vain noin kahdentuhannen kilometrin päässä varsinaiselta pääkallopaikalta. Mutta se, että Suomessa apteekit on tyhjennetty joditableteista, kuulostaa aika hassulta, mikäli ihmiset eivät sitten ole havahtuneet hommamaan jodia varastoon ihan vastaisuuden varalle. No toisaalta, onhan meidän lähihistoriakin toisenlainen. Muistamme kuinka totuus tapahtumien todellisesta luonteesta on paljastunut vasta paljon myöhemmin, joten meillä on syymme  varautua myös pahimpaan.

Omaa panikoimistani on jarruttanut se, että tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka ovat motissa katastrofin todellisella vaikutusalueella. Se on vähän eri asia, kuin seurata tilannetta täältä käsin. Ja kun vertaa näitä Pekingin olosuhteita vaikkapa Tokioon, saa tilanteet uutta perspektiiviä. Tuuletkin ovat suosiollisesti itään kohti aavaa merta, joten senkään puolesta ei edes Kiinassa tarvinne olla huolissaan, mutta tilannetta seurataan monista lähteistä. 

Juttelin aiheesta myös venäläisen ystäväni kanssa, joka on kotoisin Tshernobylin vaikutusalueelta muutama sata kilometriä Moskovasta etelään. Ystäväni ja hänen läheisensä olivat onnekseen säästyneet vakavammalta säteilyltä, eikä siitä ollut koitunut heille sen kummempia terveyshaittoja. Ainoa Tshernobyliin liittyvä muistikuva ystävälläni on se, että seuraavina vuosina metsässä kasvoi valtavia, metrisiä sieniä, joiden taakse pikkutyttö saattoi jopa piiloutua. Omenat saattoivat paisua jalkapallon kokoisiksi, eivätkä muutkaan luonnon antimet pysyneet ihan tavanomaisissa mitoissaan. 

Nähtäväksi jää, mitkä ovat Fukushiman todelliset vaikutukset. Toivottavasti mahdollisimman vähillä inhimillisillä kärsimyksillä selvitään, vaikka se on selvää, että jälkensä onnettomuus jättää joka tapauksessa. Säteily on jo tappanut ihmisiä ja eläimiä, saastuttanut luontoa ja tuhonnut eliöstöä. Voimalan työntekijät jatkavat taistelua  itsemurhatehtävissä. Moni ehtii saada vielä kuolettavan annoksen säteilyä, vielä useampi sairastuu ja kärsii tuskallisista seurauksista pidempään. Luonto kehittää pelottavia mutaatioita ja sato on syömäkelvotonta pitkän aikaa.

Tätä katastrofia seuratessa mitä olemmekaan kuulleet kommentoitavan kotimaan päättäjien taholta? "Mutta eihän Suomessa voi tapahtua tuollaista!" Tuollaiset lausahdukset ovat mielestäni aivan uskomattomia! On käsittämättömän lyhytnäköistä ja vastuutonta ajatella, että esimerkiksi Suomen ydinvoimalat olisivat sen turvallisempia tai katastrofien tavoittamattomissa. Eihän Japanissakaan pitänyt sattua mitään. Ja vaikka ydinvoimala ja -jätteenkäsittely pystyttäisiinkin rakentamaan kestämään tämänhetkisiä luonnonkatastrofeja, niin mistä voimme tietää millaisia ovat luonnonkatastrofit sadan tai vaikka tuhannen vuoden päästä?! Ydinvoimaloita rakennettaessa meidän pitäisi pystyä olemaan niinkin selvänäköisiä, mutta sitä me emme ole. 

Ihmiskuntaa vaivaa eräänlainen mustan joutsenen syndrooma. Jos jokin on riittävän harvinaista, tuudittaudumme helposti siihen uskoon, ettei sitä ole edes olemassa. Kukaan ei usko, että jotain voisi tapahtua, jos sitä ei ole koskaan aiemminkaan nähty tapahtuvan. Mutta luonto keksii koko ajan uusia oikkuja, joihin emme ole osanneet varautua ja tekee harvinaisista ilmiöistä yleisempiä.

Mistä voimme tietää, että esimerkiksi Olkiluoto sijaitsee yhtä turvallisilla rantavesillä tulevaisuudessa kuin nyt? Merenpinta nousee koko ajan, joten kuinka voimme olla varmoja, ettei tulevaisuuden tsunamit kosketa joskus meidänkin lintukotoa? Mitä jos Perämerenkin tuulet yltyvät joskus riehumaan odottamattomalla tavalla, katkomaan sähköjä ja heittelemään talonkokoisia kappaleita voimalan seiniin? Mitäpä jos jossain vaiheessa meidän uusi luonnonkatastrofi olisikin taivaalta putoilevat meteoriitit.... ?

Nyt minua varmasti moititaan mielikuvituksen runsaudesta. Eikä ihme. Todellisuuden faktat ja kokemus eivät puolla tuollaisia uhkakuvia, eivät ainakaan vielä tämänhetkisen käsityskyvyn mukaan. Asioita ei ole koskaan tapahtunut, joten miksi sellaisiin utopioihin voisikaan edes varautua? Toisaalta ydinvoiman turvallisuudenhan luulisi olevan huikeaa huippuluokkaa ja sen luulisi olevan varautunut myös tulevaisuuden uhkiin, ottaen huomioon miten vaarallisilla leluilla leikitään ja kuinka käsittämättömän pitkäikäisestä vaarasta on kyse. 

Mutta, minkähän verran ydinvoimaloiden turvallisuus on tosiasiassa tähän mennessä kehittynyt, kun noita vanhempia voimaloita ei saada kestämään edes yhtä sukupolvea? Vaikea kuvitella, että muutamassa kymmenessä vuodessa oltaisiin edetty niin paljon, että uusien voimaloiden suhteen homma pysyisi hanskassa juurikaan sen pidempään.

Missä on sellainen ydinvoimala, jota voidaan mainostaa nykyajan tyrskyt ja järistykset kestävänä sekä pysyvän ehjänä myöskin ajan musertavan hampaan ikeessä ja niidenkin uhkien alla, joita ei ole vielä keksittykään? Mikäli sellaista takuutodistusta ei ole tarjota, olemme yksinkertaisesti haukanneet liian suuren  palan kakkua. Japanin ydinvoimainsinööreillekin olisin suonut sen verran mielikuvitusta, että olisivat voineet kuvitella kahden eri katastrofin sattuvan yhtä aikaa. Mutta tosiasiassa eihän keneltäkään voi vaatia sellaista mielikuvitusta. ... Niinpä. 

Eikö siis olisi aika luopua näistä suuruudenhulluista hankkeista ja pysytellä turvallisemmissa menetelmissä, vaikkakin joutuisimme luopumaan samalla ylenpalttisesta kulutusjuhlasta ja talouden jatkuvasta kehityksestä? Pystyisimmekö nipistämään siivun omasta kulutuksestamme, siis elintasosta ja niistä mukavuuksista, joihin olemme tottuneet? 

Ihmisen muisti on kuitenkin lyhyt kuin kananlento. Se ei tarvitse puoliintuakseen samaa aikaa kuin ydinjäte. Pian unohtuu katastrofit ja ihminen muistaa vain, kuinka paljon kalliimpaa on tuottaa energiaa luonnon ehdoilla. Taitaa olla niin, että ydinvoima kuuluu menneisyyteen vasta silloin, kun sinne kuuluu myös rahan mahti.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Ja kitupäivät sen kun jatkuu...

Ei ole tuulista eikä sateista tietoakaan. Keuhkoihin sattuu, kituset on kipeinä ja kurkkua korventaa. Ilma on kuin painajaisunessa. Saastetaso on jo aikaa sitten ylittänyt mittareiden lukukyvyn. Kuvia ei tule tällä kertaa. Kukaan selväpäinen ei heilu tuolla kameran kanssa vapaaehtoisesti. Karvakaverikin saa tyytyä vain pieniin pyrähdyksiin. 

Nyt möllötetään sisällä, vaikka kämpillä ei juuri ole sen terveellisempää. Ei tullut aikoinaan hommattua ilmanpuhdistimia, kun ei ymmärretty niiden tarpeellisuutta. Näin jälkeenpäin ajatellen, melkoista ajattelemattomuutta jos ei suorastaan jo idioottimaista tyhmyyttä. Lapsiperheenä sitä olisi varmasti tarkempi, mutta näin kahdelleen on tullut nieltyä liikaakin.  

Nyt tähän hätään kalliita putsareita ei taida kannattaa enää hankkia, kotiinpaluu kun häämöttää jo niin lähellä. Jos vaikka alkaisi pian tuulemaankin ja tämä helpottaisi. Toivoa sopii. Tulisi nyt se sade, vaikka tekemällä. Ovat varmaan sitä jo yrittäneetkin, mutta tällä kertaa ei ole onnistunut.

Ei riitä se, että huushollissa on kelin vuoksi tunkkaista tai haisee lähistöllä poltettavien roskien katku, nimittäin kämpillämme kukkii myös home. Vessassa haisee niin kitkerälle, että siellä koittaa asioida mahdollisimman nopeasti, mieluiten ei ollenkaan. Allaskaapin sisusta on jo ihan pilkuilla. Pohjalevyn alle ei pääse kurkistamaan, jos nyt edes uskaltaisikaan, se kun on liimattu kiinni ja koko systeemistä on tehty ihan umpio. Kerrassaan tampio keksintö!

Kiinalaiset eivät homeesta ja sen haitoista mitään ymmärrä. Niin kuin eivät juuri ymmärrä noista saasteistakaan.  Mieheni koitti töissään kertoa yhdelle päälliköistään, "Katso nyt tuonne ulos", viitaten veitsellä leikattavaan harmauteen. "Tuossa on yksi pääsyy, miksemme tänne jää." "No mutta tuohan on vain luonnonilmiö. Onhan teillä Suomessakin synkkää ja pimeää talvella." Niin, että koitapa tällaisille sitten selittää jotain homeesta ja sen haitoista. Allaskaapin homeongelma ratkaistiin tunkemalla silikonia hajureikiin.

Nyt kun olen valittamisen makuun päässyt, niin mistähän vielä keksisin narista. Aiheiden löytäminen ei tässä mielentilassa olisi kovinkaan vaikeaa. Mutta eipä nyt vaivuta enää syvemmälle. Sen sijaan lupaan, että Suomessa en ainakaan ihan heti narise loskaisista räntäsateista tai hyytävistä pakkasista. Skraappaan auton laseja hymyssä suin, tai ainakin hampaat irveessä, näpit suloisen tunnottomassa kohmeessa. Vedän raikasta pakkasilmaa keuhkoihini, joka tosin kirveltää ja yskittää sekin. Ehkä päästelen mielessäni muutaman kipakan, mutta muistan, että pahemminkin voisi olla, nimittäin asua tällaisessa pakoputkessa.


*****


ps. Laitanpa sittenkin tänne jotain vanhoja kuvia fiilispohjalta.














*****


maanantai 21. helmikuuta 2011

Kerrassaan ankeaa..

Kai tässä on ruvettava sadetansseja rummuttamaan ja virittelemään rituaaleja tuulten jumalille! Ja huudettava niiden Matikaisen havujen sijasta: Sadetta perkele ja tuulten tuiverruksia!

Aurinkoakin voi katsella ilman laseja. Saastefiltteröintiä on sen verran välissä.


Kuten näette, taustalla kohoaa korkeita rakennuksia.


Kun katsotaan samaa kuvaa vähän tarkemmin, zuumataan ja lisätään aavistus kontrastia, saadaan ussakan seasta juuri ja juuri näkyviin  kerrostalon kokoinen, yleensä kilometrien päähän helottava mainosplakaatti. Vau!




Kateeksi ei käy snägärimyyjää näillä keleillä.




"Ilta-auringossa" maisema saa hiukan lämpimämmän peiton.
 Ripaus kontrastia etummaisten puiden erottamiseksi, ja tulos,
surullisen kaunista, sanoisinko. 

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Harmaa, harmaampi, harmain


Päätöksemme kotiin paluusta tuntuu aina vain oikeammalta. Olkoonkin, että täällä voi viettää taloudellisesti hedelmällisempää elämää. Ulkona syöminen on edullista, jokaista penniä ei tarvitse laskea, ja rahaa jää vielä matkailuunkin. Silti olemme hyppäämässä tyhjän päälle, Suomessa kun ei kummallakaan ole töitä tiedossa. 

Olemme hylänneet kaikki tarjoukset Kiina-elämän jatkon suhteen, vaikka taloudellisesti se on kuin ampuisi itseään jalkaan. Ehkä jotkut pitävät meitä tyhminä, luopua nyt etuoikeutetusta asemasta ja shamppanjabrunsseista silloin tällöin. Mutta asiat eivät ole ihan niin mustavalkoisia, vaan ne voivat olla hyvinkin harmaita. Katsokaa nyt näitäkin viime päivien kuvia. Tänäänkin koiralenkillä käytyä tuntui kuin olisi norttiaskin vetänyt.  














Vaikka Suomeen palaamisessa on omat miinuksensa, on luonnon puhtaus ja ilman raikkaus suurimpia vaikuttajia päätökseemme. Elämästä ei myöskään kulu leijonan osaa taksin takapenkillä ruuhkissa nyhjöttäen. Asiat sujuvat keskimäärin jouhevammin ilman, että jokaisen vähäpätöisenkin asian vuoksi on säädettävä tolkuttomasti. Ihmiset puhuvat ymmärrettävää kieltä, ja muutenkin heidän aivoituksiaan on helpompi käsittää.

Monia muitakin miinuspuolia tänne Pekingiin ja Kiinaan liittyy, mutta haluan nostaa esille vielä yhden. Nimittäin sen, että yksinkertaisessa kaupankäyntitilanteessakin joutuu epäilemään tulleensa huijatuksi, tai että kadulla lähestyvien ihmisten motiiveja alkaa vaistomaisesti epäillä. Kun joku lähestyy hymyillen ja mukavia jutellen, on ensimmäinen ajatus, mitä se minusta haluaa, mitä se haluaa myydä tai millä tavoin huijata. Se on oikeastaan aika raskasta, kun lähestulkoon kaikki suhteet paikallisiin täällä perustuu jonkinlaiseen rahalliseen hyötyyn. Jatkuva epäileminen ja varpaillaan olo on itse asiassa aika surullista. 

Todennäköisesti aika kultaa muistot ja Kiina-elo näyttäytyy tulevaisuuden muistoissa antoisana, kokemusrikkaana ja mielenkiintoisena väriläikkänä. Sitä se osaksi on ollutkin. Nyt vain tuntuu, että kiinnitämme enemmän huomiota niihin haittapuoliin. Se kai kertoo siitä, että aikamme tässä maassa on kypsä ja on aika lähteä. 

Vielä on reilu kolme kuukautta, kunnes pakkaamme kamamme ja suljemme oven. Aika kuluu varmasti nopeasti. Työkuviot on hoidettava loppuun, on myös mietittävä mitä konkreettista täältä haluaa viedä mukanansa ja hankittava ne. Viime hetken mattimyöhäisiäkin on tulossa vieraiksi melko liuta. Nähtäväksi jää, miten käy haaveilemani Tiibetin reissun.. Sillä kun alkaisi olla kohta jo kiire.