Pekingin paikalleen jumittuneet saasteet saivat lähtöpassit taivaan tuuliin ja hetken ehti jo olla kevättä rinnassa vailla huolen häivää. Maailma vaan ei meinaa pysyä uomassaan ja tällä kertaa huoli kantautuu naapurimaasta Japanista. Maanjäristykset ja tsunamit ovat aiheuttaneet paikallisille valtavia kärsimyksiä, ja maailma jumittui seuraamaan armotonta taistelua vakavampaa ydinkatastrofia vastaan.
Media on nyt seurannut, jännittänyt ja ruotinut tuota tapahtumaketjua viikon ajan, ja luojan kiitos, ainakin nyt näyttäisi siltä, että tilanne olisi rauhoittumassa, vaikkei se vielä hallinnassa olekaan. Tosin kiinalaiset ovat havahtuneet panikoimaan vasta viime päivinä. Eilen loppui pekingiläisistä kaupoista suola ja niin sanotaan käyneen muuallakin Kiinassa. Ensin ajattelin hamstrauksen liittyvän jotenkin suolassa olevaan jodiin, joditabletteja kun ei puhelinkierrokseni perusteella ainakaan länsimaisissa sairaaloissa ja apteekeissa ole tarjolla, mikä sinänsä on hyvin yllättävää, ottaen huomioon kuinka hyvin nuo yksityissairaalat yleensä ovat varustautuneet ja miten paljon ydinvoimaloita Kiinassa onkaan...
Mutta kuulemma kiinalaiset eivät ajatelleet niinkään jodia, vaan sitä yksinkertaista asiaa, että meri on nyt saastunut, eikä merestä voida enää ottaa suolaa. Näin ainakin kertoi kiinankielen opettajani. Ja hänen arvionsa mukaan monet eivät ehkä tienneet sitäkään, vaan ostivat suolapusseja jemmaan, koska näkivät muidenkin niin tekevän. On turvallista toimia kuten muut, vaikkei syytä tietäisikään.
Sinänsä en ihmettele kiinalaisten panikointia, ollaanhan tässä kuitenkin vain noin kahdentuhannen kilometrin päässä varsinaiselta pääkallopaikalta. Mutta se, että Suomessa apteekit on tyhjennetty joditableteista, kuulostaa aika hassulta, mikäli ihmiset eivät sitten ole havahtuneet hommamaan jodia varastoon ihan vastaisuuden varalle. No toisaalta, onhan meidän lähihistoriakin toisenlainen. Muistamme kuinka totuus tapahtumien todellisesta luonteesta on paljastunut vasta paljon myöhemmin, joten meillä on syymme varautua myös pahimpaan.
Omaa panikoimistani on jarruttanut se, että tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka ovat motissa katastrofin todellisella vaikutusalueella. Se on vähän eri asia, kuin seurata tilannetta täältä käsin. Ja kun vertaa näitä Pekingin olosuhteita vaikkapa Tokioon, saa tilanteet uutta perspektiiviä. Tuuletkin ovat suosiollisesti itään kohti aavaa merta, joten senkään puolesta ei edes Kiinassa tarvinne olla huolissaan, mutta tilannetta seurataan monista lähteistä.
Juttelin aiheesta myös venäläisen ystäväni kanssa, joka on kotoisin Tshernobylin vaikutusalueelta muutama sata kilometriä Moskovasta etelään. Ystäväni ja hänen läheisensä olivat onnekseen säästyneet vakavammalta säteilyltä, eikä siitä ollut koitunut heille sen kummempia terveyshaittoja. Ainoa Tshernobyliin liittyvä muistikuva ystävälläni on se, että seuraavina vuosina metsässä kasvoi valtavia, metrisiä sieniä, joiden taakse pikkutyttö saattoi jopa piiloutua. Omenat saattoivat paisua jalkapallon kokoisiksi, eivätkä muutkaan luonnon antimet pysyneet ihan tavanomaisissa mitoissaan.
Nähtäväksi jää, mitkä ovat Fukushiman todelliset vaikutukset. Toivottavasti mahdollisimman vähillä inhimillisillä kärsimyksillä selvitään, vaikka se on selvää, että jälkensä onnettomuus jättää joka tapauksessa. Säteily on jo tappanut ihmisiä ja eläimiä, saastuttanut luontoa ja tuhonnut eliöstöä. Voimalan työntekijät jatkavat taistelua itsemurhatehtävissä. Moni ehtii saada vielä kuolettavan annoksen säteilyä, vielä useampi sairastuu ja kärsii tuskallisista seurauksista pidempään. Luonto kehittää pelottavia mutaatioita ja sato on syömäkelvotonta pitkän aikaa.
Tätä katastrofia seuratessa mitä olemmekaan kuulleet kommentoitavan kotimaan päättäjien taholta? "Mutta eihän Suomessa voi tapahtua tuollaista!" Tuollaiset lausahdukset ovat mielestäni aivan uskomattomia! On käsittämättömän lyhytnäköistä ja vastuutonta ajatella, että esimerkiksi Suomen ydinvoimalat olisivat sen turvallisempia tai katastrofien tavoittamattomissa. Eihän Japanissakaan pitänyt sattua mitään. Ja vaikka ydinvoimala ja -jätteenkäsittely pystyttäisiinkin rakentamaan kestämään tämänhetkisiä luonnonkatastrofeja, niin mistä voimme tietää millaisia ovat luonnonkatastrofit sadan tai vaikka tuhannen vuoden päästä?! Ydinvoimaloita rakennettaessa meidän pitäisi pystyä olemaan niinkin selvänäköisiä, mutta sitä me emme ole.
Ihmiskuntaa vaivaa eräänlainen mustan joutsenen syndrooma. Jos jokin on riittävän harvinaista, tuudittaudumme helposti siihen uskoon, ettei sitä ole edes olemassa. Kukaan ei usko, että jotain voisi tapahtua, jos sitä ei ole koskaan aiemminkaan nähty tapahtuvan. Mutta luonto keksii koko ajan uusia oikkuja, joihin emme ole osanneet varautua ja tekee harvinaisista ilmiöistä yleisempiä.
Mistä voimme tietää, että esimerkiksi Olkiluoto sijaitsee yhtä turvallisilla rantavesillä tulevaisuudessa kuin nyt? Merenpinta nousee koko ajan, joten kuinka voimme olla varmoja, ettei tulevaisuuden tsunamit kosketa joskus meidänkin lintukotoa? Mitä jos Perämerenkin tuulet yltyvät joskus riehumaan odottamattomalla tavalla, katkomaan sähköjä ja heittelemään talonkokoisia kappaleita voimalan seiniin? Mitäpä jos jossain vaiheessa meidän uusi luonnonkatastrofi olisikin taivaalta putoilevat meteoriitit.... ?
Nyt minua varmasti moititaan mielikuvituksen runsaudesta. Eikä ihme. Todellisuuden faktat ja kokemus eivät puolla tuollaisia uhkakuvia, eivät ainakaan vielä tämänhetkisen käsityskyvyn mukaan. Asioita ei ole koskaan tapahtunut, joten miksi sellaisiin utopioihin voisikaan edes varautua? Toisaalta ydinvoiman turvallisuudenhan luulisi olevan huikeaa huippuluokkaa ja sen luulisi olevan varautunut myös tulevaisuuden uhkiin, ottaen huomioon miten vaarallisilla leluilla leikitään ja kuinka käsittämättömän pitkäikäisestä vaarasta on kyse.
Mutta, minkähän verran ydinvoimaloiden turvallisuus on tosiasiassa tähän mennessä kehittynyt, kun noita vanhempia voimaloita ei saada kestämään edes yhtä sukupolvea? Vaikea kuvitella, että muutamassa kymmenessä vuodessa oltaisiin edetty niin paljon, että uusien voimaloiden suhteen homma pysyisi hanskassa juurikaan sen pidempään.
Missä on sellainen ydinvoimala, jota voidaan mainostaa nykyajan tyrskyt ja järistykset kestävänä sekä pysyvän ehjänä myöskin ajan musertavan hampaan ikeessä ja niidenkin uhkien alla, joita ei ole vielä keksittykään? Mikäli sellaista takuutodistusta ei ole tarjota, olemme yksinkertaisesti haukanneet liian suuren palan kakkua. Japanin ydinvoimainsinööreillekin olisin suonut sen verran mielikuvitusta, että olisivat voineet kuvitella kahden eri katastrofin sattuvan yhtä aikaa. Mutta tosiasiassa eihän keneltäkään voi vaatia sellaista mielikuvitusta. ... Niinpä.
Eikö siis olisi aika luopua näistä suuruudenhulluista hankkeista ja pysytellä turvallisemmissa menetelmissä, vaikkakin joutuisimme luopumaan samalla ylenpalttisesta kulutusjuhlasta ja talouden jatkuvasta kehityksestä? Pystyisimmekö nipistämään siivun omasta kulutuksestamme, siis elintasosta ja niistä mukavuuksista, joihin olemme tottuneet?
Ihmisen muisti on kuitenkin lyhyt kuin kananlento. Se ei tarvitse puoliintuakseen samaa aikaa kuin ydinjäte. Pian unohtuu katastrofit ja ihminen muistaa vain, kuinka paljon kalliimpaa on tuottaa energiaa luonnon ehdoilla. Taitaa olla niin, että ydinvoima kuuluu menneisyyteen vasta silloin, kun sinne kuuluu myös rahan mahti.
