Ja kitupäivät sen kun jatkuu...

Ei ole tuulista eikä sateista tietoakaan. Keuhkoihin sattuu, kituset on kipeinä ja kurkkua korventaa. Ilma on kuin painajaisunessa. Saastetaso on jo aikaa sitten ylittänyt mittareiden lukukyvyn. Kuvia ei tule tällä kertaa. Kukaan selväpäinen ei heilu tuolla kameran kanssa vapaaehtoisesti. Karvakaverikin saa tyytyä vain pieniin pyrähdyksiin. 

Nyt möllötetään sisällä, vaikka kämpillä ei juuri ole sen terveellisempää. Ei tullut aikoinaan hommattua ilmanpuhdistimia, kun ei ymmärretty niiden tarpeellisuutta. Näin jälkeenpäin ajatellen, melkoista ajattelemattomuutta jos ei suorastaan jo idioottimaista tyhmyyttä. Lapsiperheenä sitä olisi varmasti tarkempi, mutta näin kahdelleen on tullut nieltyä liikaakin.  

Nyt tähän hätään kalliita putsareita ei taida kannattaa enää hankkia, kotiinpaluu kun häämöttää jo niin lähellä. Jos vaikka alkaisi pian tuulemaankin ja tämä helpottaisi. Toivoa sopii. Tulisi nyt se sade, vaikka tekemällä. Ovat varmaan sitä jo yrittäneetkin, mutta tällä kertaa ei ole onnistunut.

Ei riitä se, että huushollissa on kelin vuoksi tunkkaista tai haisee lähistöllä poltettavien roskien katku, nimittäin kämpillämme kukkii myös home. Vessassa haisee niin kitkerälle, että siellä koittaa asioida mahdollisimman nopeasti, mieluiten ei ollenkaan. Allaskaapin sisusta on jo ihan pilkuilla. Pohjalevyn alle ei pääse kurkistamaan, jos nyt edes uskaltaisikaan, se kun on liimattu kiinni ja koko systeemistä on tehty ihan umpio. Kerrassaan tampio keksintö!

Kiinalaiset eivät homeesta ja sen haitoista mitään ymmärrä. Niin kuin eivät juuri ymmärrä noista saasteistakaan.  Mieheni koitti töissään kertoa yhdelle päälliköistään, "Katso nyt tuonne ulos", viitaten veitsellä leikattavaan harmauteen. "Tuossa on yksi pääsyy, miksemme tänne jää." "No mutta tuohan on vain luonnonilmiö. Onhan teillä Suomessakin synkkää ja pimeää talvella." Niin, että koitapa tällaisille sitten selittää jotain homeesta ja sen haitoista. Allaskaapin homeongelma ratkaistiin tunkemalla silikonia hajureikiin.

Nyt kun olen valittamisen makuun päässyt, niin mistähän vielä keksisin narista. Aiheiden löytäminen ei tässä mielentilassa olisi kovinkaan vaikeaa. Mutta eipä nyt vaivuta enää syvemmälle. Sen sijaan lupaan, että Suomessa en ainakaan ihan heti narise loskaisista räntäsateista tai hyytävistä pakkasista. Skraappaan auton laseja hymyssä suin, tai ainakin hampaat irveessä, näpit suloisen tunnottomassa kohmeessa. Vedän raikasta pakkasilmaa keuhkoihini, joka tosin kirveltää ja yskittää sekin. Ehkä päästelen mielessäni muutaman kipakan, mutta muistan, että pahemminkin voisi olla, nimittäin asua tällaisessa pakoputkessa.

*****

ps. Laitanpa sittenkin tänne jotain vanhoja kuvia fiilispohjalta.

*****

Kerrassaan ankeaa..

Kai tässä on ruvettava sadetansseja rummuttamaan ja virittelemään rituaaleja tuulten jumalille! Ja huudettava niiden Matikaisen havujen sijasta: Sadetta perkele ja tuulten tuiverruksia!

Aurinkoakin voi katsella ilman laseja. Saastefiltteröintiä on sen verran välissä.

Kuten näette, taustalla kohoaa korkeita rakennuksia.

Kun katsotaan samaa kuvaa vähän tarkemmin, zuumataan ja lisätään aavistus kontrastia, saadaan ussakan seasta juuri ja juuri näkyviin  kerrostalon kokoinen, yleensä kilometrien päähän helottava mainosplakaatti. Vau!

Kateeksi ei käy snägärimyyjää näillä keleillä.

"Ilta-auringossa" maisema saa hiukan lämpimämmän peiton.
 Ripaus kontrastia etummaisten puiden erottamiseksi, ja tulos,
surullisen kaunista, sanoisinko. 

Harmaa, harmaampi, harmain

Päätöksemme kotiin paluusta tuntuu aina vain oikeammalta. Olkoonkin, että täällä voi viettää taloudellisesti hedelmällisempää elämää. Ulkona syöminen on edullista, jokaista penniä ei tarvitse laskea, ja rahaa jää vielä matkailuunkin. Silti olemme hyppäämässä tyhjän päälle, Suomessa kun ei kummallakaan ole töitä tiedossa. 

Olemme hylänneet kaikki tarjoukset Kiina-elämän jatkon suhteen, vaikka taloudellisesti se on kuin ampuisi itseään jalkaan. Ehkä jotkut pitävät meitä tyhminä, luopua nyt etuoikeutetusta asemasta ja shamppanjabrunsseista silloin tällöin. Mutta asiat eivät ole ihan niin mustavalkoisia, vaan ne voivat olla hyvinkin harmaita. Katsokaa nyt näitäkin viime päivien kuvia. Tänäänkin koiralenkillä käytyä tuntui kuin olisi norttiaskin vetänyt.  

Vaikka Suomeen palaamisessa on omat miinuksensa, on luonnon puhtaus ja ilman raikkaus suurimpia vaikuttajia päätökseemme. Elämästä ei myöskään kulu leijonan osaa taksin takapenkillä ruuhkissa nyhjöttäen. Asiat sujuvat keskimäärin jouhevammin ilman, että jokaisen vähäpätöisenkin asian vuoksi on säädettävä tolkuttomasti. Ihmiset puhuvat ymmärrettävää kieltä, ja muutenkin heidän aivoituksiaan on helpompi käsittää.

Monia muitakin miinuspuolia tänne Pekingiin ja Kiinaan liittyy, mutta haluan nostaa esille vielä yhden. Nimittäin sen, että yksinkertaisessa kaupankäyntitilanteessakin joutuu epäilemään tulleensa huijatuksi, tai että kadulla lähestyvien ihmisten motiiveja alkaa vaistomaisesti epäillä. Kun joku lähestyy hymyillen ja mukavia jutellen, on ensimmäinen ajatus, mitä se minusta haluaa, mitä se haluaa myydä tai millä tavoin huijata. Se on oikeastaan aika raskasta, kun lähestulkoon kaikki suhteet paikallisiin täällä perustuu jonkinlaiseen rahalliseen hyötyyn. Jatkuva epäileminen ja varpaillaan olo on itse asiassa aika surullista. 

Todennäköisesti aika kultaa muistot ja Kiina-elo näyttäytyy tulevaisuuden muistoissa antoisana, kokemusrikkaana ja mielenkiintoisena väriläikkänä. Sitä se osaksi on ollutkin. Nyt vain tuntuu, että kiinnitämme enemmän huomiota niihin haittapuoliin. Se kai kertoo siitä, että aikamme tässä maassa on kypsä ja on aika lähteä. 

Vielä on reilu kolme kuukautta, kunnes pakkaamme kamamme ja suljemme oven. Aika kuluu varmasti nopeasti. Työkuviot on hoidettava loppuun, on myös mietittävä mitä konkreettista täältä haluaa viedä mukanansa ja hankittava ne. Viime hetken mattimyöhäisiäkin on tulossa vieraiksi melko liuta. Nähtäväksi jää, miten käy haaveilemani Tiibetin reissun.. Sillä kun alkaisi olla kohta jo kiire. 

Pingviiniparaati

Pitääpä minunkin tulla näyttäytymään tänne pitkästä aikaa, kun isäntä armollisesti kävi polkaisemassa homman taas käyntiin. Sen verran innokkaasti juttuja naputteli, että ei liene vaikea houkutella häntä vierailemaan täällä useamminkin. 

*****

Australian ainutlaatuinen eläinmaailma todellakin ihastutti meidät. Luonnossa elää vapaana jos minkälaista menijää. Villieläimiä on paljon, toisin kuin täällä Kiinassa, missä kaikki mikä liikkuu, on jo syöty. Runsas eläimistö näkyi myös liikennemerkeissä. Tiellä liikkujia varoiteltiin milloin minkäkinlaisista mönkijöistä, eikä autoilija juurikaan voi välttyä kohtaamasta tietä ylittävää villieläintä tai raatoa tien poskessa. Kunnon aussiautoihin onkin asennettu ns. "kengurupuskurit". 

Koala tosiaan oli karusta äänestään huolimatta ihastuttava, söpö karvapallero. Suloisimman eläimen tittelin vei silti minipingviini. Tuohon frakkiin ja valkoiseen paitaan sonnustautuneeseen 30 senttiseen taapertajaan pääsimme tutustumaan lähemminkin. Melbournen kupeessa sijaitseva Phillip Island on tunnettu suuresta pingviiniyhdyskunnastaan ja yleisölle onkin järjestetty mahdollisuus seurata pingviinien jokailtaista maihinnousua kalastusreissuiltaan, pesäkoloihinsa rantatörmän pöhelikköön. 

Pingviinit rantautuvat aina auringonlaskun aikaan, kun hämäryys luo sopivan turvan nousta mereltä. Seurantapaikalle piti saapua hyvissä ajoin ennen oletettua h-hetkeä. Rannalle kohti aavaa merta oli rakennettu katsomo tätä elävää luontodokumenttia varten. Kameroita eikä minkäänlaista kuvaamista sallittu, sillä salamavalojen räiske olisi taatusti säikäyttänyt pingviinit. Yleisön tuli myös pysytellä hiljaa. 

Noin tunnin päästä aurinko alkoi painua mailleen ja tarkkakatseinen saattoi huomata rantaveden tuntumaan uineet pingviinit. Päät pysyivät vielä turvallisesti veden alla. Joku rohkea uskalikko nosti päätään, tarkasteli tilannetta ja kohottautui pystyyn. Muutamia päitä nousi perässä ja kohta oli puolen tusinaa pingviiniä jonossa rantavedessä. Mutta hui ja molskis....! Vielä oli liian aikaista ja lauma pulahti takaisin veden suojiin. 

Yleisö odotti jännittyneenä ja kohta alkoikin pulpahdella pingviinejä pystyyn siellä täällä. Ne asettuivat hauskausti jonoihin ja etummaiset kärkkyivät rantavesissä lähtövalmiina. Välillä meni joillakin pupu pöksyyn ja ne sukelsivat hetkeksi takaisin turvaan veden alle. Kun tilanne oli todettu riittävän turvalliseksi, lähtivät jonot purkautumaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Voi sitä vipellystä ja suloista vaappumista, kun pingviinit lähtivät hupaisassa etukenossa ylittämään rantahietikkoa kohti pesäkolojansa. Kyllä siinä yhdellä jos toisella meni askeleet sekaisin ja moni tömpsähti nenilleen, honteloihin jalantynkäsiin sotkeutuneena.  

Mereltä nousi koko ajan lisää pingviinejä ja jonot tuntuivat ihan loppumattomilta. Yleisö pääsi kulkemaan aidatulla korokepolulla yhtä matkaa näiden suloisten taapertajien kanssa ja seuraamaan vain reilun metrin päästä niiden hupaisan näköistä vaappumista kohti pesäkolojansa. Loppujen lopuksi pingviinejä laskettiin tulleen sinä iltana reilu tuhat. Eli aikamoisesta paraatista ja luonnon näytelmästä oli siis kyse. 

Tässä yleisön kulkureitti päiväseltään kuvattuna.

Pingviinien jäädessä touhuilemaan pesäkolojensa suojiin ja yleisön lähtiessä paikalta tuli kaikkien vielä kurkistaa autonsa alle. Jos vaikka joku taapertaja olisi tallustellut parkkipaikalle asti. Melko varmoja oltiin, että juuri meidän Hundain alle olisi pujahtanut joku viipottaja. Mutta harmi vain, ei ollut, tai toisaalta onneksi niin. Olisi nimittäin ollut suuri kiusaus kaapata tuollainen suloinen minipingviini mukaamme. 

Wimpatti Wompatti

Guest star jatkaa Miao:n blogissa tälläkin kertaa.

Jokainen on kuullut kenguruista ja koaloista, mutta Australian eläimet ovat myös paljon muuta. Kenguruiden söpöys ei näytä vakuuttavan paikallista väestöä, vaan he pitävät noita voimakaskoipisia pussieläimiä agressiivisinä, reviiritietoisina kiusankappaleina. Eniten kenguruja näkee teiden varsilla auton alle jääneinä, mutta toki niitä voi nähdä siellä täällä elävänäkin.

Eläimet jaksoivat ihmetyttää ja Australiassa jopa siili on puolen metrin mittainen. Koaloitakin näimme ihan luonnossa, enimmäkseen puiden oksilla nukkumassa nenä pyllyssä. Ihmekkös tuo, eläin kun nukkuu 20 tuntia vuorokaudessa. Koala näyttä kyllä todella söpöltä (joskin hiukan tyhmän pulskealta) ja kaiken kaikkiaan onnelliselta eläimeltä. Mikäs siinä kun saa nukkua ruokapöydassä. 

Sana "koala" tulee aborginaalien kielestä ja tarkoittaa "ei juo". Koalat tosiaan eivät juo juuri laisinkaan, vaan saavat tarvitsemansa veden eukalyptuspuun lehdistä, joita ne mussuttavat kaiken hereilläoloaikansa. Kuulostaa ihan makealta elämältä. Vaikka koalat söpöiltä näyttävätkin, ei niiden ääni todellakaan ole mikään korvia hivelevä sulosävel, vaan ääntelee kuin sian ja virtahevon risteytys niin ikään. 

Kaikista pelottavin eläin ei suinkaan ollut myrkkykäärmeet tai hämähäkit, joita Australiassa toki on paljon, vaan uskokaa tai älkää, Emu. Se on ruma ja yhtä kalju kuin minä, mutta sen pää tuntui keikkuvan paljon korkeammalla. Aborginaalien tarina kertoo voimakkaasta linnusta, joka oli niin vahva, että pystyi lentämään paljon muita lintuja korkeammalla. Vahvuus ja sen mukana tuoma ylpeys kävi kuitenkin emulle kalliiksi, sillä eräänä päivänä se lensi liian lähellä aurinkoa ja poltti siipensä. (Muistuttaa aika paljon tarinaa Ikaruksesta, lienekö siinä jokin yhteys.) 

Ehkäpä juuri siitä suivaantuneena tämä lähes parimetrinen lintu pelotteli ainakin tätä turistia ja uskon muistavani ensitapaamisemme jonkin aikaa. Taisivat nämä kyseiset yksilöt pitää hauskaa kustannuksellani, sillä aivan sama mihin kuljin, niin kääntäessäni päätä tuijotti emu minua aina suoraan silmiin. Meinasi siinä jo usko loppua, kun kipitin munaravia etäämmäksi vain huomatakseni että siinähän emu seisoi taas vieressä, muljautellen silmäluomiaan jotka kätevästi sulkevat silmän alhaalta ylöspäin. Ei tullut kavereita minusta ja emuista.

Australiassa on luonnon- ja eläimien suojelu viety pidemmälle kuin missään käymässäni maassa. Kansallis- ja luonnonpuistoja on taajaan ja niitä arvostetaan. Parhaan esimerkin eläinsuojelusta antavat villieläinklinikat, joiden puhelinnumeroja löytyy teiden varsilta. Vierailimme yhdellä klinikalla ja pääsimme katsomaan, kun autoon törmännyttä papukaijaa operoitiin. Sairaalassa pyöri video, jossa hiirelle tehtiin leikkausta ja siellä oli toipumassa orpo 3-viikkoinen lepakko, jota täytyi syöttää 25 minuutin välein. Tilat oli hienot ja asialle omistautuneita ihmisiä kävi kertomassa kokemuksiaan eläinklinikasta ja sen tärkeydestä. Näin Kiinasta tulleelle tuli väkisinkin mieleen, että peltomyyrällä on siellä enemmän arvoa kuin pellon viljelijällä meidän tämänhetkisessä kotimaassa.

Loput eläimet, mitä emme luonnossa bonganneet, käytiin katsomassa sitten Healesvillen sanctuaryssa, joka on toiminut eläinten asialla jo 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien. Siellä oli taas jos jonkinlaista kulkijaa. Hampaan koloon jäi legendaarisen Tasmanian tuholaisen piilottelu. Turisti halusi nähdä tuholaisen, mutta tuholainen ei halunnut nähdä turistia. Joku toinen kerta kai sitten.

That's all folks!

Great Ocean Road

Postausta on toivottu monelta taholta, mutta inspiraatio päivittämiseen on ollut kadoksissa. Nyt päätimme yhdistää voimat ja puhaltaa uutta tulta hiipuneeseen hiillokseen. Tällä kertaa tekstin takana onkin Don. 

*****

Se on sitten virallisesti tehty. Nimittäin päiväntasaaja on ylitetty ensimmäistä kertaa. Ylitykseen ei meidän kohdalla kuulunut perinteisiä merimiesriittejä kuten kölin alta köydessä uittamista tai edes rommipullon juontia yhdellä kulauksella. Ylitys tapahtui kuluneen oloisella Boeing 737 koneella, China Easternin operoimalla lennolla. Päiväntasaajan ylittämisen juhlisen sijaan tyydyimme potkimaan toisiamme liian ahtaissa turistiluokan penkeissä, punaviinin turruttamana unen tapaisessa horteessa.

Australia on kaukana kaikesta ja jopa suora lento Shanghaista Melbourneen kestää lähes 12 tuntia. Mantereen koosta saa hyvän vertauksen liimaamalla Euroopan kartan sen sisälle. Ensivaikutelma Australiasta oli ehdottoman siisti, toimiva, ystävällinen, mutta mahdottoman kallis. Täytyy kuitenkin muistaa lähtömaamme, joten Suomesta lentävä tuskin pitäisi Australiaa erityisen kalliina, mutta allekirjoittaneet se pääsi yllättämään pahan kerran. Paikalliset kertoivat turismin kärsivän vahvasta aussidollarin kurssista. Suurin shokki on kuulemma USA:sta tuleville, sillä dollareiden 1:1 kurssi yllättää asiaan perehtymättömän.

Puolentoista päivän levon jälkeen alkaa matkan yksi etukäteen suunnitelluista retkistä. Alle kaapataan vuokrakärry. Kärry on tässä tapauksessa erittäin hyvä ilmaus, sillä Hyundai Gets 1,2 litran moottorilla ja automaattivaihteistolla ei ole ehkä juuri se auto, josta haaveillaan työpaikan kahvipöydässä miesporukalla.

Matkan kohde, Great Ocean Road, on maailman kuulu tie Melbournesta länteen, joka kulkee aivan rannikon tuntumassa lukuisine näköalapaikkoineen ja retkeilyreitteineen. Mittaa maisemaosuudella on 270 kilometriä. Se ei kuulosta paljolta, mutta jos on käynyt Norjassa, tietää että maantieteelliset asiat eivät ole aina ihan yksiselitteisiä. 

Great Ocean Road alkaa varsinaisesti Torquaysta, joka on varsinainen surffausteollisuuden piilaakso. Hieman Torquaysta länteen on Bells Beach. Kaikki jotka tuntevat klassikkoelokuvia, muistavat mahtipontisen loppukohtauksen elokuvasta Point Break (Myrskyn ratsastajat), joka kuvattiin kyseisellä beachilla. "Where am I gonna go, cliffs on both sides, paddle to New Zealand?" 

Biitsejä ja kalliomaisemia on Ocean Roadilla lähes kyllästymiseen asti, mutta yksi asia on huikaisevaisuudessaan ylitse muiden. Rannikolta aukeaa meri, jonka vastarannalla on etelämanner. Raivo joka merestä huokuu, koitui 1800-luvulla yli 50 laivan kohtaloksi ja rannikko sai nimekseen Ship Wreck Cost.

Maailman kuulu 12 Apostolia oli tottakai hieno kokemus, mutta omaksi kohokohdaksi jäi apostolien tuntumassa sijainnut kallio, johon aallot löivät raivolla mudostaen yli 10 metrin pärskeitä ja lopulta kastellen innokkaan turistin pahanpäiväisesti. Kuten olen aina sanonut, parhaista kokemuksista ei saa valokuvia.

Jatkuu...

 

12 Apostolia. Etualalla näkyy yksi romahtaneista.