Hämmennyksen keskellä

Keväällä Oona sai uuden ystävän. Kultainen noutaja Tudu oli tuolloin kasvanut jo sen kokoiseksi, että hänet uskalsi laskea Oonan kanssa leikkimään. Melkein joka päivä ovat he saaneet kirmata ja painia, iloita ja leikkiä, kaksi eläväistä haukkua, kuin paita ja peppu. Kotiin tulee yleensä leikeistä väsynyt, nälkäinen ja vähän kurainenkin karvaturri. Mutta niin onnellinen! Tänään ei ollut turkki nuhraantunut, eikä Oona ampaissut suoraan ruokakupille. Ayi kertoi, että tämä iloinen kultainen noutaja ei ollutkaan portilla vastassa. Hän oli nimittäin kuollut.



Vielä perjantaina aamupäivällä oli Tudu leikkinyt Oonan kanssa aivan voimissaan. Iltalenkillä kuulemma oli sitten yhtäkkiä alkanut yökkimään ja oksentamaan, kouristellut hetken ja kuollut nopeasti. Voi hurjaa! Miten nuori koira voi kuolla tuolla tavoin ihan yhtäkkiä?! Hämmentyneinä olemme pyöritelleet tätä mielessämme. Olemme miettineet, oliko se kenties jokin myrkytys, koska minkäänlaista aiempaa oirehdintaa ei tiettävästi ole ollut. Mistä myrkkyä olisi ollut mahdollista saada? Oliko se vahinko, vai olisiko joku voinut niin tarkoittaa. Epätietoisena mieli kelailee kaikenlaista. Surullinen olo on Oonan puolesta. Oma rakas leikkikaveri on poissa.

Kun päätä särkee, hierotaan jalkoja

Päätinpä mennä hierojalle. Kassaneiti puhui ihan hyvää englantia. Kerroin hänelle, että päätäni särkee ja että haluan neckmassagen. Havainnollistin vielä taputtamalla niskaani. "Yes, yes, neckmassage", kassaneiti toisti ja ohjasi minut huoneeseen. Pian paikalle saapui ohjeet saanut nuori poika. Hän aloitti kyllä niskasta ja hartioista, hieroen selkää ihan pakaroihin asti. Odotin, että hän tulisi takaisin niskojeni luo, mutta hän jatkoikin pakaroiden yli jalkoihin ja keskittyikin sinne. Hän vatkasi ja möykkyytti raajojani ja välillä paineli rajusti peffaani. Ajattelin, että jos vielä kovin jatkaa, niin kyllä pieraisen.

Pian puolituntinen olikin täynnä ja poika kysyi, haluaisinko lisää. Noo, enpä tällä kertaa. Tämä riittää kyllä. Kassalla sanoin kyllä neidille "Actually I wanted neckmassage, not legmassage." "Oh sorry, but he can speak so little english." "Oh, I see." (Menisiköhän perille, jos kertoisit hänelle ohjeet ihan kuule kiinaksi.) Totesin, että ihanhan tuo tuntui hyvältä tuokin jalkojen hieronta, muttei sillä kyllä pääkipu lähtenyt.

Murinaa sankan sumun keskeltä

Jotenkin jo aamusta tuntui, että tämä on kyllä ihan menetetty päivä. Katselin ikkunasta sankkaan harmauteen ja vastapuolen talot hädin tuskin piirtyivät esiin. Pekingin ilmanlaatu on ollut uskomattoman huono jo monta päivää. Ulkona liikuskellessa tuntuu kuin olisi sukeltanut jonkin kalmaisen kauhuelokuvan kulisseihin. Olo on jotenkin varautunut, pälyilevä, ehkä jopa hivenen säikky. Voihan toki sumun seasta hypätä esiin vaikka mitä.

Ilma haisee kivihiilelle. Se on talven merkki. Lähiseudun hökkelikyliä on ruvettu lämmittämään. Ussakka ei voi kuitenkaan johtua pelkästään siitä, sillä jopa moottoritie on ollut suljettuna huonon näkyvyyden vuoksi. Ei kai siis ihme, että päätä särkee ja on huono olo.

Luin muuten taannoin tutkimusartikkelin, jossa oli laskettu kuinka paljon Kiinaan muuttaneen länsimaalaisen odotettu elinikä laskee parin vuoden maassa olon seurauksena. En muista tarkkaa tulosta, mutta taidettiin puhua kuitenkin vuosista. Se oli aika yllättävää, mutta nyt kun täällä asuu, niin en ihmettele niinkään. Toki syitä tuollaiseen tulokseen on monia, mutta saasteet vähintäänkin yhtenä merkittävimmistä.

No, eipä tämä päivä mennyt oikein putkeen muutenkaan. Mies oli palaamassa työmatkalta ja ilmoitti, että lento on myöhässä. Kuulemma ei ollut paluukone päässyt vielä edes lähtemään Pekingin kentältä. Liekö sumu syynä siihenkin? Jätin siis illallisen muhimaan uuniin ja sinnehän se sitten kärähti. No onneksi lento oli reilummasti myöhässä, niin ehdin tehdä uudet sapuskat. Paitsi että riisin keitin ensin liedelle. Jotenkin en ole sujut noiden kiinalaisten kaasuhellojen kanssa. Puurokin palaa aina pohjaan, eikä mitään voi oikein hauduttaa. Hö. Löytyisköhän täällä jotain Keittiö hallintaan -kurssia?!

Tällaista mehevää kanapataa, runsaassa, ihanan keltaisessa curry-kastikkeessa. Nam.

Muinaisen Naxi-musiikin tunnelmissa

Vielä muutama mieleen painunut muisto jaettavaksi Yunnanin reissultamme. Tällaisia ihastuttavia partapappoja asteli lavalle käydessämme kuuntelemassa paikallista kansanmusiikkia. Naxi-vähemmistön musiikissa on se erityinen piirre, että se on oikeasti melko muinaista. Musiikkia soitetaan vanhanaikaisilla instrumenteilla ja lisäksi soittajat ovat itsekin todella iäkkäitä.

Esityksen lomassa esiteltiin ainakin puolen tusinaa yli 8-kymppistä vanhaa herraa. Ilahduttava oli kuunnella, kuinka tämä varsin pirtsakka pappajoukko muutaman nuoremman naissopraanon kera johdatti meidät kuulijat muinaisen musiikin äänimaailmaan.




Täytyy myöntää, että välillä esitys kävi pitkäveteiseksi, ei niinkään musiikin, vaan orkesterinjohtajan tarinoinnin vuoksi. Reilu puolituntinen, kiinankielinen yksinpuhelu meinasi uuvuttaa meidän lisäksi myös orkesterin jäsenetkin ja päitä nuupahteli siellä täällä. Papat lienevät kuunnelleet samat jorinat jo moneen monituiseen kertaan. Tilanteessa oli jotain kovin huvittavaa. Me tirskahtelimme yleisön mukana, emme niinkään orkesterinjohtajan vitseille, vaan tilanteen koomisuudelle.

Vaatimaton vuorenvalloitus

Lijiangin kupeessa kohoaa uljas Jade Snow Dragon -vuori. Kolme eri kaapelihissiä kuljettaa vuoren valloittajia eri korkeuksiin. Tarkoituksenamme oli kokea hiukan extremeä ja nousta ihan ylimmälle tasanteelle 4506 metriin. Olimme tietoisia olosuhteista tuossa korkeudessa, joten olimme valmistautuneet vuokraamalla lämpimät, tuulen pitävät palttoot ja ostamalla lisähappea pulloissa. Toden totta olimme tohkeissamme näistä rohkeista vuorenvalloitusaikeista.

Mutta kävikin niin, että Lonely Planet johdatti meidät harhaan. Kirja oli harmillisesti sekoittanut kahden paikan nimet ja päädyimmekin 3000 metrin lähtökorkeudesta vain muutaman sata metriä ylemmäs, paikkaan jonne kaiken lisäksi ryykäsi laumoittain kiinalaisia turisteja. Kaunis paikka se oli sekin, ei tosin ihan sitä mitä olimme ajatelleet. Vuori kohosi taustalla uljaana ja valloittamattomana.

Olisimmehan voineet ilakoida ja tehdä kuten kiinalaiset, poseerata lainattavissa kansallisasuissa upeissa maisemissa. Mutta jotenkin ei huvittanut. Sen sijaan pakenimme turistilauman aiheuttamaa mekkalaa hiljaiselle metsäpolulle ja loppupäivä menikin sitten jonottaessa alaspääsyä.

Mielenkiintoiset mosuot

Yunnanin alueella asustaa lukuisia vähemmistökansoja. Niistä ehkä kiinnostavin on Mosuo-heimo, kenties maailman matriarkaalisin yhteisö. Naiset päättävät niin omaisuudesta kuin lasten kasvatuksesta, tekevät työt ja vastaavat asioiden toimivuudesta yleensäkin. Miehet rakentavat taloja ja tekevät joitain raskaimpia töitä, mutta pääasiasiallisesti heidän roolinsa on viettää aikaa ystävien kanssa. Kylän johtaja saattaa olla mies, mutta hänen auktoriteettinsa on joka tapauksessa lähinnä muodollinen.

Mosuoiden kulttuurissa on tyypillistä, että mies ja nainen tuskin koskaan muuttavat yhteen. Myöskään varsinaisia avioliittoja ei ole. Naiset ja miehet asustavat suurissa yhteisöissä oman sukunsa kesken ja syntynyt lapsi jää aina äidille. Mies ei ota minkäänlaista vastuuta biologisen lapsensa kasvatuksesta ja on tuiki tavallista, ettei lapsen isä ole edes tiedossa, tai vaikka olisikin, sillä ei juuri ole väliä. Miehelle nimittäin siskon lapset ovat läheisempiä kuin omat.

Mosuo-naisille on tavanomaista pitää useitä rakastajia. Tähän oli aikoinaan luonnollinen syy, sillä miehet tekivät työtä kaupparatsuina ja kävivät vain harvoin kotona. Uskollisuus olisi ollut haitta normaalille lisääntyvyydelle ja heimon jatkuvuudelle. Kylään saapuessaan mies koputti naisen huoneen oveen ja sai mahdollisesti luvan yöpyä hänen kanssaan. Seuraavana yönä vuorossa saattoi olla toinen mies. Tätä kutsuttiin "käveleväksi avioliitoksi" ja tapa on edelleenkin voimassa. Tullessaan 12-13 vuoden ikään tyttö puetaan pitkään hameeseen ja hän saa oman huoneen tulevia miesvieraita varten.

Erikoista mosuo-kulttuurissa on myös se, että heidän elämää tutkineiden antropologien mukaan yhteisöissä ei juurikaan esiinny väkivaltaa. Myös koston ja syyllisyyden tunteet ovat mosuoiden keskuudessa vähäisiä. Pieneen vähemmistökulttuuriin kuuluvina mosuo-naiset saavat tehdä kolme lasta, kun virallinen Kiina suosii yhden lapsen politiikkaa.

Mosuo-nainen työnsä äärellä.

Sinistä ja valkoista

Viikko Yunnanissa. Paljon siihen mahtuikin. Kierrettiin viisi kylää ja yövyttiin kolmessa. Upeita, pysähdyttäviä hetkiä, huikeita vuoristomaisemia, suuria korkeuseroja. Jännittävän kapeita ja myhkyräisiä serpentiiniteitä, vastaan jolkottelevia lehmiä, hevosia ja pitkäkarvaisia, puuhkaisia yakkeja. Vuoristokylässä vapaina kulkevia lampaita, sikoja, kanoja.






Naisväen mahti ja uskomattoman suuret kantamukset. Naxi-kulttuurin sininen ja valkoinen vaatteissa sekä arkikäyttöiset kansallisasut. Uskomattoman sininen taivas ja valkoiset pilvet. Puhtaat, sinisen turkoosit järvet ja korkean paikan ilma, joka hengästytti helposti, mutta jota oli taatusti raikkaampi hengittää kuin Pekingissä.




Näin kauniissa aromaisemissa vaelsimme suhteellisen tuntemattomassa Wenhain vuoristokylässä. Illan tullen aukeni uskomaton tähtitaivas. Taivaan kansi tuntui olevan niin lähellä, että tähtiä pystyi melkein koskettaa. Yö oli kylmä ja myrskyisä. Tuuli ulvoi vaatimattoman majatalon hatarissa ikkunoissa. Pipo oli painettava syvälle päähän ja unten maille sukellettiin villahanskat kädessä.

Tsäpädäpädää - täpinää ilmassa

Edessä on kolmen naisen viikon retki Yunnanin maakuntaan, lounais-Kiinaan. Alue sijaitsee korkealla vuoristossa, ihan Tiibetin rajalla. Sinne on sijoittunut useita vähemmistökansoja, joten tiedossa on varsin mielenkiintoinen retki toisenlaiseen Kiinaan. Luvassa on siis valtaväestöstä poikkeavaa kulttuuria ja jylhiä maisemia, paikallisen keittiön antimia ja uusia makuja. Kokemuksia kaikin aistein. Toivottavasti pääsemme näkemään paikallisia kansallisasuissaan. Voih, ihan jo syyhyän kamerani kanssa pelkästä ajatuksesta.

Näissä kuvissa esitetään korealaista perinnetanssia ja yllä on asianmukaiset kamppeet. Voisi luulla kyseessä olevan jonkinsortin vappubileet.




Kaupunki mihin ensiksi suuntaamme on Lijiang. Se on sinänsä mielenkiintoinen paikka, sillä kaupunkia asuttaa matriarkaalinen yhteisö. Siellä siis vallitsee sananmukaisesti akkavalta. Jännä lähteä seuraamaan miten homma toimii. Saa nähdä, jos sieltä saa vaikutteita ja palaakin kotiin kaulin kädessä. Siispä vapiskaa miehet!

Ei niin hyvä päivä

Kummallista. Täällä Pekingissä on varmasti enemmän lunta kuin paikka paikoin Suomessa. Taivaalle ammuttiin taas joditikkuja, jotta saatiin ensin vesisadetta ja ilman kylmettyä lunta. Kemikaalien käyttöä perustellaan kuivuudella ja ilmansaasteilla ja keinosateesta on tullut jo ihan tavanomainen ilmiö. Lapset ja lapsenmieliset ovat innoissaan lumesta. Siitä tehdään palloja, lyhtyjä, ukkoja ja näkyypä tuolla jokunen linnakin. (Tämä ei suinkaan ollut se seikka, mikä synkensi päiväni.)




Eilen vain ei ollut minun päivä. Ilta meni itsesyytösten äärellä, kerhossa nimittäin sattui melkoisen ikävä tilanne. Olimme puistossa ja huomioni oli kiinnittynyt ehkä minuutiksi liikaa tiettyihin lapsiin, kunnes tein kauhean havainnon, että yksi parivuotias puuttuu. Samalla hetkellä kadonneen äiti astuu puistoon pienokainen käsipuolessaan. "Meidän poika juoksi tuolla tiellä." Voi kauhistus!! Miten tällainen pääsi tapahtumaan!? Aivan kamala tilanne.

Olin tottakai ihan kauhuissani, samoin toinen kerhonvetäjä ja pojan äiti. Päivittelimme tilannetta ja pahoittelimme syvästi. Soitin vielä pojan äidille perään, sillä tilanne kerhopaikalla meni liian nopeasti ohi. Keskustelimme asiasta ja vaikka äiti oli varmasti järkyttynyt, hän oli myös ymmärtäväinen. Totesin, että vaikka tällainen on valitettavan inhimillistä, niin ei kuitenkaan saisi tapahtua.

Mietin asiaa koko illan. Ja vaikka mitään onnettumuutta ei luojan kiitos tapahtunut, tunteeni olivat silti voimakkaat. Ihminen kun reagoi myös siihen, mitä OLISI voinut tapahtua. Havahduin nyt konkreettisesti tajuamaan miten mielettömän vastuullista pienten lasten kanssa työskentely on, vaikka tottakai olen sen aina tiedostanut. Mietin jopa haluanko enää edes ottaa sellaista vastuuta kannettavakseni.

Kävin illan aikana melkoisen ajatus- ja tunneprosessin läpi. Keskustelin asiasta mieheni sekä ystäväni kanssa, joka on työskennellyt pitkään pienten lasten parissa. Mietin miten ehkäistä, ettei tällaista pääse enää tapahtumaan. Mietin myös konkreettisia keinoja. Toisen kerhonvetäjän kanssa on tarkennettava roolijakoa, kumpi ensisijaisesti pitää silmällä ketäkin. Mietittävä on myös sitä, olisiko parempi siirtyä toiseen puistoon, missä ei mene tietä niin lähellä, vaikka puisto onkin kauempana.

Valppaus ja tarkkaavaisuus luonnollisestikin lisääntyy tämän tapauksen myötä. Ja hyvä niin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan aiheuta pelkoa tai ahdistavaa epävarmuutta lasten kanssa touhutessa. Varoittavan esimerkin myötä oppiläksy on opittu, toivotaan että sisäinen mielenmaailma myös ajan mittaan normalisoituu.

Päivä ei ollut muutenkaan minun päiväni. Flunssa pukkaa päälle ja illalla taisi nostattaa lämpöäkin. Ryhtyessäni mittaamaan kuumetta, hajotin mittarin ja metsästin elohopeaa. Jouduin missaamaan yhden tosi mielenkiintoisen tapahtumankin, nimittäin ystäväni valokuvanäyttelyn avajaiset. Sitä paitsi perjantaina olen lähdössä reissuun ja eilen jo jännitti senkin puolesta, että mihin suuntaan tämä flunssa tästä kehittyy. (Jo toistamiseen oireilen juuri ennen matkaa, hmmm..) No onneksi tämä päivä on alkanut seesteisemmin, eikä tautikaan ole tästä ainakaan äitynyt.