torstai 1. heinäkuuta 2010

Haikeuden tuntua

On aika jäädä ja on aika lähteä. Eilen oli hyvästien aika ja tänään ystäväni perheineen astuu Finnairin siiville ilman paluulippua takaisin. Muutto Suomeen kahdeksan vuoden maailmallaolon jälkeen on suuri muutos. Pekingiin jää tuttu koti, ystävät, lasten koulutoverit ja elämä kaikkine kuvioineen. Edessä on tyhjä sivu, sopeutuminen ja elämän luominen Suomeen. Matkan varrella syntyneille lapsille Suomi on toki lomilta tuttu, mutta myös suuri tuntematon. Heille muutto ei ole kotiinpaluu, vaan he muuttavat aivan uuteen maahan ja kulttuuriin.

Muuttoon liittyy paljon haikeutta. Voin vain aavistuksen kuvitella mitä se on vuoden päästä omalla kohdallani, saati sitten vuosien maailmallaolon jälkeen. Mutta jotain syvää myötäelämisen tunnetta koin tänä aamuna. Kuuntelin Hectorin Neljää tuulta ja tunsin liikuttuvani. Sain ensitunteen siitä haikeudesta, mikä minullakin on edessä. Täällä maailmallakin kun eletään ihan samaa arkea kuin Suomessa. Luodaan ystävyyssuhteita, koetaan ja jaetaan. Kiinnytään. Myös tämä Kiinankoti tuntuu kodilta.

Voin kuvitella, että vuoden päästä olen hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta on ihana palata Suomeen, mutta osa minusta tahtoisi varmasti jäädä. Kun on kolme vuotta luonut elämää vaikkakin vieraalle maalle, irtirepäisy sattuu taatusti. Lisähaikeutta tuo tieto siitä, että tutut ihmiset katoavat maailman tuuliin ja osaa ei tule näkemään enää koskaan.

Myös Suomeen asettuminen tuo omat haasteensa. Maailma on muuttanut sinua, etkä ole enää aivan sama ihminen kuin lähtiessäsi. Monet asiat kotimaassa tulee varmasti nähtyä eri silmin. Toisaalta ymmärrät ja arvostat monia hyviä asioita kotimaassasi, joille on ehkä ollut siellä asuessa sokea tai pitänyt niitä itsestäänselvyyksinä. Toisaalta myös kriittisyys on lisääntynyt, eikä sanonta "on lottovoitto syntyä Suomeen" näyttäydykään enää yhtä auvoisena.

Se juurettomuuden tunne, mikä alkaa vaivata maailmalle lähteneitä on jaettavissa kohtalotovereiden kanssa, mutta ei ehkä niin helposti sitä kokemattomien seurassa. On monia asioita, joita ei oikein pysty jakamaan edes niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa niin toivoisi. Ihmisen on hankala ymmärtää ja asettua toisen asemaan, jos itse ei ole kokenut mitään vastaavaa. Heijastuspintaa ei vain ole. Näinhän on elämässä yleensäkin. Se joka on kokenut kivun, ymmärtää toisen tuskan, sokealle voi olla hankala selittää, miltä maailma näyttää. Jos ei ole ollut itse muukalaisena vieraassa maassa, sen ymmärtäminen voi olla vaikeaa.

Nämä kolme vuotta maailmalla tulevat muuttamaan minua. Se on väistämätöntä. Ehkä siitä juurettomuudesta alkaa pitämään siinä määrin, että takaisin Suomeen asettuminen luokin omat haasteensa. Tietty levottomuus ehkä jääkin asumaan sieluun ja sitä ilmaa jää kaipaamaan siipien alle. Mieheni puhuu tästä ilmiöstä hieman eri sanoin. Veri on myrkyttynyt, eikä sille enää voi tehdä mitään. Minä käyttäisin toisenlaista kielikuvaa, sielu on karannut maailman tuuliin. Minkälainen kotiinpaluu MiaOlle ja DonQuijotelle on edessä vuoden päästä, se jääkin nähtäväksi.






Neljän tuulen taas kuulen rannikoita raastavan,
aivan kuin menneisyyttäin haastavan..
Jokin päättyi, tiedän sen - vaikka tahtonutkaan en,
olit mulle tuuli alla siipien...

Suuren tähtiholvin alla katsoin yötä vilkkuvaa -
mä siellä näinkö jotakin, ilkkuvaa?
Tuulet vieraat vastaan sain, kun juoksin haamumailiain -
liian kaukana oon ollut kotonain..

Neljän tuulen taas kuulen...

Eihän paljon mikään muutu, vaikka maata vaihtaisin -
sama kaipaushan seuraa, kuitenkin...
Vaikka vapaa lähtemään olen, silti tänne jään:
löytöretki elämä on itsessään...

Antaa lunta tulla tupaan - sulaahan se joskus pois:
talven tuumailuista luopua en vois...
Tuulet tuimat vastaan sain tällä aikamatkallain -
liian kaukana oon ollut kotonain...

Neljän tuulen taas kuulen...

4 kommenttia:

jerikonruusu kirjoitti...

Voi Mia, miten kauniisti kirjoitit. Se, mikä minua ihmetyttää, en ole mielestäni kuullut tällaista versiota näillä sanoilla, ja vielä Hectorin (joka on mielestäni yksi ihan huipuista) esittämänä. Kuuntelin ja liikutuin, näin se on, että "löytöretki elämä on itsessään"...

Susadim kirjoitti...

Ajatuksia herättävä postaus kaikkinensa. Osittain olen samaa mieltä siitä, että jollei ole heijastuspintaa, niin on vaikea ymmärtää toista. Tosin esim. vaikka minua ei ole raiskattu, niin voin hyvin ymmärtää mitä ajatuksia ja tunteita sellainen herättää. Mutta toisaaltaan tietyt ihmissuhteet jäävät kovin valjuiksi, koska omista kipupisteistä (ja monista muistakin mielenkiintoisista asioista) puhuminen ei onnistu juuri siksi, ettei vastapuolella ole minkäänlaista kosketuspintaa kyseisiin asioihin, eikä ylipäätään kykyä käsitellä ja keskustella vaikeista asioista.

Mitä tulee sokeuteen...tunnen erään, enkä koe vaikeaksi kertoa miltä jokin näyttää. Esteetikkona toki kerron miltä jokin näyttää, mutta ennenkaikkea miltä näkemäni tuntuu (en tarkoita konkreettisesti vaan tunteita).

Täällä ukkostaa hurjasti. Mukavaa päivää sinulle sinne!

Anonyymi kirjoitti...

Onnellista paluuta Suomeen tuttava perheellesi. Minulle paluu Suomeen niinkuin Kiinassakin asuminen oli helppoa.Asuin senverran aikaa erossa aviomiehestä,että olin eron jälkeen onnellinen pelkästään siitä,että perhe pystyi olemaan yhdessä (asuinpaikalla ei ollut väliä).Ne omat rakkaat ihmiset (ja luppis)luovat onnen.Kai senvuoksi pidän koiraeläimistä, nehän kiintyvät ihmiseen,eivät asuinpaikkaan.Kiitos kauniista postauksesta.Lisbet ja Luppakorva

MiaO kirjoitti...

Jerikonruusu, kiitos palautteesta. Minäkin hoksasin ruveta kuuntelemaan tuota Hectorin biisiä vasta eilen aamulla. Se oli kyllä ihana löytö. Sanat sopivat niin oivallisesti tilanteeseen. Totta, elämä on löytöretki itsessään. Olipa sitten siellä tai täällä.

Susadim, kiitos sinullekin kommentistasi. Totta, ihan kaikkea ei täydy kokea itse ymmärtääkseen toisen kokemusta, vaan tilanteen voi rinnastaa johonkin. Joillakin on myös suurempi eläytymiskyky kuin toisilla, eivätkä he välttämättä tarvitsekaan omaa kokemusta ymmärtääkseen.

Muistan vielä kun aikoinaan mieheni puhui minulle kokemuksistaan ulkomailla asumisesta, eikä minulla vielä ollut asiasta omaa kokemusta. Ymmärsin asiat toki jollain tasolla, mutta nyt aiheesta keskusteleminen pääsee syvempiin sfääreihin kumpaisenkin jakaessa saman asian. Elämässä näyttää vallitsevan tietty samankaltaisuudelaki, sama vetää puoleensa samaa, ja sitä myötä myös ymmärrys.

Tuosta sokealle kertomisesta vielä sen verran, että tarkoitin lähinnä, millä tavoin sokea kykenee ymmärtämään hänelle kuvailtua näkyvää maailmaa. Tulin vain ilmaisseeksi asian väärin. Toki hänkin pystyy ymmärtämään näkyvää varmasti jollain tasolla, jollain tavalla. Kiitos mukavan päivän toivotuksista. Sitä samaa sinullekin! Ja viikonloppua!

Lisbet ja Luppis, tuo on niin totta, että kylläpä se oma rakas lauma muodostaa sen elinpiirin, eikä asuinpaikalla ole ihan niin suurta merkitystä. Ja varmasti kun on joutunut olemaan kauan erossa miehestään, perheen yhteiset hetket nousevat sitä suurempaan arvoon. Niinhän se elämässä on, kun joutuu kokemaan erossa olemista, oppii arvostamaan läheisyyttä ja nauttimaan omasta rakkaasta laumasta sitäkin enemmän.