Kummallista. Täällä Pekingissä on varmasti enemmän lunta kuin paikka paikoin Suomessa. Taivaalle ammuttiin taas joditikkuja, jotta saatiin ensin vesisadetta ja ilman kylmettyä lunta. Kemikaalien käyttöä perustellaan kuivuudella ja ilmansaasteilla ja keinosateesta on tullut jo ihan tavanomainen ilmiö. Lapset ja lapsenmieliset ovat innoissaan lumesta. Siitä tehdään palloja, lyhtyjä, ukkoja ja näkyypä tuolla jokunen linnakin. (Tämä ei suinkaan ollut se seikka, mikä synkensi päiväni.)
Eilen vain ei ollut minun päivä. Ilta meni itsesyytösten äärellä, kerhossa nimittäin sattui melkoisen ikävä tilanne. Olimme puistossa ja huomioni oli kiinnittynyt ehkä minuutiksi liikaa tiettyihin lapsiin, kunnes tein kauhean havainnon, että yksi parivuotias puuttuu. Samalla hetkellä kadonneen äiti astuu puistoon pienokainen käsipuolessaan. "Meidän poika juoksi tuolla tiellä." Voi kauhistus!! Miten tällainen pääsi tapahtumaan!? Aivan kamala tilanne.
Olin tottakai ihan kauhuissani, samoin toinen kerhonvetäjä ja pojan äiti. Päivittelimme tilannetta ja pahoittelimme syvästi. Soitin vielä pojan äidille perään, sillä tilanne kerhopaikalla meni liian nopeasti ohi. Keskustelimme asiasta ja vaikka äiti oli varmasti järkyttynyt, hän oli myös ymmärtäväinen. Totesin, että vaikka tällainen on valitettavan inhimillistä, niin ei kuitenkaan saisi tapahtua.
Mietin asiaa koko illan. Ja vaikka mitään onnettumuutta ei luojan kiitos tapahtunut, tunteeni olivat silti voimakkaat. Ihminen kun reagoi myös siihen, mitä OLISI voinut tapahtua. Havahduin nyt konkreettisesti tajuamaan miten mielettömän vastuullista pienten lasten kanssa työskentely on, vaikka tottakai olen sen aina tiedostanut. Mietin jopa haluanko enää edes ottaa sellaista vastuuta kannettavakseni.
Kävin illan aikana melkoisen ajatus- ja tunneprosessin läpi. Keskustelin asiasta mieheni sekä ystäväni kanssa, joka on työskennellyt pitkään pienten lasten parissa. Mietin miten ehkäistä, ettei tällaista pääse enää tapahtumaan. Mietin myös konkreettisia keinoja. Toisen kerhonvetäjän kanssa on tarkennettava roolijakoa, kumpi ensisijaisesti pitää silmällä ketäkin. Mietittävä on myös sitä, olisiko parempi siirtyä toiseen puistoon, missä ei mene tietä niin lähellä, vaikka puisto onkin kauempana.
Valppaus ja tarkkaavaisuus luonnollisestikin lisääntyy tämän tapauksen myötä. Ja hyvä niin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan aiheuta pelkoa tai ahdistavaa epävarmuutta lasten kanssa touhutessa. Varoittavan esimerkin myötä oppiläksy on opittu, toivotaan että sisäinen mielenmaailma myös ajan mittaan normalisoituu.
Eilen vain ei ollut minun päivä. Ilta meni itsesyytösten äärellä, kerhossa nimittäin sattui melkoisen ikävä tilanne. Olimme puistossa ja huomioni oli kiinnittynyt ehkä minuutiksi liikaa tiettyihin lapsiin, kunnes tein kauhean havainnon, että yksi parivuotias puuttuu. Samalla hetkellä kadonneen äiti astuu puistoon pienokainen käsipuolessaan. "Meidän poika juoksi tuolla tiellä." Voi kauhistus!! Miten tällainen pääsi tapahtumaan!? Aivan kamala tilanne.
Olin tottakai ihan kauhuissani, samoin toinen kerhonvetäjä ja pojan äiti. Päivittelimme tilannetta ja pahoittelimme syvästi. Soitin vielä pojan äidille perään, sillä tilanne kerhopaikalla meni liian nopeasti ohi. Keskustelimme asiasta ja vaikka äiti oli varmasti järkyttynyt, hän oli myös ymmärtäväinen. Totesin, että vaikka tällainen on valitettavan inhimillistä, niin ei kuitenkaan saisi tapahtua.
Mietin asiaa koko illan. Ja vaikka mitään onnettumuutta ei luojan kiitos tapahtunut, tunteeni olivat silti voimakkaat. Ihminen kun reagoi myös siihen, mitä OLISI voinut tapahtua. Havahduin nyt konkreettisesti tajuamaan miten mielettömän vastuullista pienten lasten kanssa työskentely on, vaikka tottakai olen sen aina tiedostanut. Mietin jopa haluanko enää edes ottaa sellaista vastuuta kannettavakseni.
Kävin illan aikana melkoisen ajatus- ja tunneprosessin läpi. Keskustelin asiasta mieheni sekä ystäväni kanssa, joka on työskennellyt pitkään pienten lasten parissa. Mietin miten ehkäistä, ettei tällaista pääse enää tapahtumaan. Mietin myös konkreettisia keinoja. Toisen kerhonvetäjän kanssa on tarkennettava roolijakoa, kumpi ensisijaisesti pitää silmällä ketäkin. Mietittävä on myös sitä, olisiko parempi siirtyä toiseen puistoon, missä ei mene tietä niin lähellä, vaikka puisto onkin kauempana.
Valppaus ja tarkkaavaisuus luonnollisestikin lisääntyy tämän tapauksen myötä. Ja hyvä niin. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan aiheuta pelkoa tai ahdistavaa epävarmuutta lasten kanssa touhutessa. Varoittavan esimerkin myötä oppiläksy on opittu, toivotaan että sisäinen mielenmaailma myös ajan mittaan normalisoituu.
Päivä ei ollut muutenkaan minun päiväni. Flunssa pukkaa päälle ja illalla taisi nostattaa lämpöäkin. Ryhtyessäni mittaamaan kuumetta, hajotin mittarin ja metsästin elohopeaa. Jouduin missaamaan yhden tosi mielenkiintoisen tapahtumankin, nimittäin ystäväni valokuvanäyttelyn avajaiset. Sitä paitsi perjantaina olen lähdössä reissuun ja eilen jo jännitti senkin puolesta, että mihin suuntaan tämä flunssa tästä kehittyy. (Jo toistamiseen oireilen juuri ennen matkaa, hmmm..) No onneksi tämä päivä on alkanut seesteisemmin, eikä tautikaan ole tästä ainakaan äitynyt.
6 kommenttia:
Kuulostaapa ikavalta jutulta tuo lapsen katoaminen. Ymmarran taysin, etta asia mietitytti ja pelastytti. Mutta yksi asia tuli mieleen. Oletteko noin pienten lasten kanssa aidatulla alueella? Jos ette, niin onhan se varsinaista salapoliisityota vahtia kaikkia muksuja. Minulla on taysi tyo yhden puolitoistavuotiaan kanssa. Kun nuo muksut on niin vikkelia!
Hei Tarja! Valitettavasti puistoalue ei ole kunnolla aidattu. Siinä on kyllä jonkinlainen matala muuri rajana, mutta jonka yli pystyy helposti kiipeämään. Ja mitään porttia ei ole, siltä kohtaa se poikakin todennäköisesti pääsi livahtamaan.
Meillä on ryhmässä muutama, joita täytyy valvoa tarkemmin. Muut ovat sen ikäisiä, että löytyy jo tolkkua kuunnella ohjeita, vaikkei siihenkään voi aina luottaa. ;) Mutta joka tapauksessa turvallisesti aidatulla alueella olisi kyllä paljon huolettomampi olla. Ikävää kun sellaista ei ole tarjolla. Pitää ottaa asia puheeksi lasten äitien kanssa.
Tuosta tulee takuulla ahdistus jos ajattelee miten olisi voinut käydä.Mutta onneksi kaikki oli lopulta hyvin ja ensi kerralla voi sitten varoa enemmän,sillä tuonikäisten kanssa tarvitaan monen monta silmää. Mutta hyvin voin kuvitella ,että olit tuosta aika järkyttynyt.
Onpa teillä siellä lunta!
Ja hyvää reissua!
Hei Yaelian, onneksi mitään ei ehtinyt tapahtua, ja saimme sen sijaan vain varoittavan oppiläksyn. *huokaus*
Juu täällä on sen verran kylmäkin jo, että lumi on pysynyt maassa monta päivää. Reissussa toivoisin olevan vähän lämpimämpää, mutta todennäköisesti samoissa asteissa mennään, kun paikka sijaitsee korkealla vuoristossa, vaikkakin vähän etelämmässä. Täytyy pakata lämmintä mukaan.
Uskon, että järkytys on ollut valtava. Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin, ja uskon ettei pääse tapahtumaan uudelleen. Niinhän se on että helpompi on vahtia kapallinen kirppuja kuin muutamaa pientä lasta, joilla jalat ja ymmärrys ei ole vielä ihan balanssissa.
Siltä se välillä tuntuukin, että kapallinen kirppuja pysyisi paremmin hallinnassa. Osa kerholaisista on juuri siinä iässä, että jalkoja on, muttei vielä sitä tolkkua niinkään. :/
Lähetä kommentti