Joskus aikaisemmin Laos tunnettiin "miljoonan elefantin maana". Nykyisin elefanttikanta on supistunut rajusti ja jäljellä on enää vain noin 1600 yksilöä. Niistä noin 560 elefanttia työskentelee ankarissa oloissa valtavien hakkuukuormien vetojuhtina. Elefantit uurastavat pitkiä päiviä ja usein niitä pidetään valveilla amfetamiinin voimin maksimaalisen työpanoksen saavuttamiseksi.
Viime vuosina Laosiin on syntynyt liikkeitä, jotka ostavat elefantteja vapauttaakseen ne julmista ja epäinhimillisistä oloista. Tilalle on syntynyt ns. ekoturismin haara, elefanttikylät. Elefanttikylä tarjoaa norsuille paremman ympäristön, huolenpidon sekä hoidon. Kylä työllistää eläinlääkärin, kouluttaa norsunkasvattajia sekä tarjoaa työtä myös paikallisille. Tämän maksavat turistit, joille tarjotaan päivä norsujen parissa erilaisine elämyksineen. Myös me päätimme kokeilla ja tutustua fantteihin paremmin.
Päivän aikana pääsimme tutustumaan tähän suureen ja kunnioitusta herättävään lajiin lähemmin. Norsuja paijattiin, pestiin, ruokittiin, niiden kanssa käytiin pienillä vaelluksilla sekä joessa uimassa. Ei hassumpaa norsun työpäiväksi, kun vertaa mistä oloista ne on sinne tuotu. Mieltä lämmitti vielä tieto siitä, että illaksi ja yöksi ronsut pääsevät viidakkoon.
Oppaan avulla saimme tietoa elefanteista, tai oikeammin hän vain neuvoi meitä lukemaan ohjeet opastaulusta. Hyvä on, armahdettakoon hänet, sillä hän toimi oppaana vasta kolmatta viikkoa. Norsun niskaan kiipesimmekin heti samantein. Korvasta kiinni ja hiiiop! Ei siinä mitään aikailtu.
Kääk, mitä siinä taulussa lukikaan?! Kun haluat mennä oikealle, kopsauta jalalla norsun vasenta olkapäätä, kun haluat vasemmalle kopauta oikeaa. Sano "pai" kun haluat eteenpäin ja kun haluat elefantin pysähtyvän, sano ... apua mikä se sana olikaan?! Ja mitä se oli mitä ei koskaan saanut tehdä ja mitkä oli niitä huonoja merkkejä?! Niin että näin hyvillä ohjeistuksilla ja turvallisin mielin lähdettiin liikenteeseen.
Turvallisuudesta puheenollen, ei tuossa noita turvallisuusseikkoja oltu juurikaan mietitty. Huvitti ja hirvitti ajatus, että Suomessa pitää laittaa kypärä jo ponin selkään noustessa, mutta Laosissa ei sitä tarvittu edes elefantin niskassa Aika turvaton olo siellä korkealla keikkuessa kieltämättä tuli. Ei ollut satulaa, ei mitään mistä pitää kiinni. Olisipa ollut edes sarvet! Jalkoja pidettiin korvien takana ja käsillä nojattiin norsun takaraivoon.
Siinä sitä sitten muljahdeltiin puolelta toiselle ja puristettiin reisillä niin, että vielä seuraavana päivänäkin jalat tutisi. Tasaisella maalla kyyti olisi vielä mennyt ja ollut pienen totuttelun jälkeen jopa ihan leppoisaa. Mutta kun norsujono lönkytteli ja puikkelehti polkua pitkin jyrkkään alamäkeen, oli minulla varma tunne, että kapsahdan norsun pään yli jorpakkoon ihan justiinsa.
Jotenkin sitä kuin ihmeen kaupalla kaikesta kuitenkin selvisi. En tipahtanut, eikä norsu minua tallonut. Mutta olen aivan varma, että joku sieltä vielä alas tulee, jos ei ole jo mätkähtänyt. Jossain vaiheessa minullekin selvisi, että minkä vuoksi meiltä oli tiedusteltu onko vakuutus voimassa ja pyydetty allekirjoittamaan, että mikäli jotain sattuu, elefanttikylä ei joudu siitä vastuuseen. Mutta eipä sitä arvannut, että sitä ihan noin hurjaan kyytiin joutuu.
Ilme ei paljoa valehtele...
Ja humpsista... Noooiin, päätit sitten sukeltaa...
Päivä elefanttien parissa olisi jättänyt aika loistomielen uusine kokemuksineen ja itsensä voittamisineen, jos en olisi lopuksi hoksannut kysyä oppaalta erästä asiaa. Mieltäni nimittäin askarrutti se, kuinka norsut eivät karkaa tai lähde liian kauas viettäessään yöt viidakossa. Vastaukseksi kuulin, "no kun ne ovat narussa". Ai, kuinkahan pitkässä? "50 metrin". No onneksi ei sentään kymmenen, mutta silti...
Viime vuosina Laosiin on syntynyt liikkeitä, jotka ostavat elefantteja vapauttaakseen ne julmista ja epäinhimillisistä oloista. Tilalle on syntynyt ns. ekoturismin haara, elefanttikylät. Elefanttikylä tarjoaa norsuille paremman ympäristön, huolenpidon sekä hoidon. Kylä työllistää eläinlääkärin, kouluttaa norsunkasvattajia sekä tarjoaa työtä myös paikallisille. Tämän maksavat turistit, joille tarjotaan päivä norsujen parissa erilaisine elämyksineen. Myös me päätimme kokeilla ja tutustua fantteihin paremmin.
Päivän aikana pääsimme tutustumaan tähän suureen ja kunnioitusta herättävään lajiin lähemmin. Norsuja paijattiin, pestiin, ruokittiin, niiden kanssa käytiin pienillä vaelluksilla sekä joessa uimassa. Ei hassumpaa norsun työpäiväksi, kun vertaa mistä oloista ne on sinne tuotu. Mieltä lämmitti vielä tieto siitä, että illaksi ja yöksi ronsut pääsevät viidakkoon.
Oppaan avulla saimme tietoa elefanteista, tai oikeammin hän vain neuvoi meitä lukemaan ohjeet opastaulusta. Hyvä on, armahdettakoon hänet, sillä hän toimi oppaana vasta kolmatta viikkoa. Norsun niskaan kiipesimmekin heti samantein. Korvasta kiinni ja hiiiop! Ei siinä mitään aikailtu.
Kääk, mitä siinä taulussa lukikaan?! Kun haluat mennä oikealle, kopsauta jalalla norsun vasenta olkapäätä, kun haluat vasemmalle kopauta oikeaa. Sano "pai" kun haluat eteenpäin ja kun haluat elefantin pysähtyvän, sano ... apua mikä se sana olikaan?! Ja mitä se oli mitä ei koskaan saanut tehdä ja mitkä oli niitä huonoja merkkejä?! Niin että näin hyvillä ohjeistuksilla ja turvallisin mielin lähdettiin liikenteeseen.
Turvallisuudesta puheenollen, ei tuossa noita turvallisuusseikkoja oltu juurikaan mietitty. Huvitti ja hirvitti ajatus, että Suomessa pitää laittaa kypärä jo ponin selkään noustessa, mutta Laosissa ei sitä tarvittu edes elefantin niskassa Aika turvaton olo siellä korkealla keikkuessa kieltämättä tuli. Ei ollut satulaa, ei mitään mistä pitää kiinni. Olisipa ollut edes sarvet! Jalkoja pidettiin korvien takana ja käsillä nojattiin norsun takaraivoon.
Siinä sitä sitten muljahdeltiin puolelta toiselle ja puristettiin reisillä niin, että vielä seuraavana päivänäkin jalat tutisi. Tasaisella maalla kyyti olisi vielä mennyt ja ollut pienen totuttelun jälkeen jopa ihan leppoisaa. Mutta kun norsujono lönkytteli ja puikkelehti polkua pitkin jyrkkään alamäkeen, oli minulla varma tunne, että kapsahdan norsun pään yli jorpakkoon ihan justiinsa.
Jotenkin sitä kuin ihmeen kaupalla kaikesta kuitenkin selvisi. En tipahtanut, eikä norsu minua tallonut. Mutta olen aivan varma, että joku sieltä vielä alas tulee, jos ei ole jo mätkähtänyt. Jossain vaiheessa minullekin selvisi, että minkä vuoksi meiltä oli tiedusteltu onko vakuutus voimassa ja pyydetty allekirjoittamaan, että mikäli jotain sattuu, elefanttikylä ei joudu siitä vastuuseen. Mutta eipä sitä arvannut, että sitä ihan noin hurjaan kyytiin joutuu.
Tämä jorpakkoon vievä polku oli melkoisen hurja, kun mentiin niskan päällä ilman noita satulatuoleja. Sopivasti tuo vesirajakin oli pienen pudotuksen päässä. Siinä kohtaa tuli mietittyä, että ei muuta kuin herran haltuun...
Ilme ei paljoa valehtele...
Syvemmälle, vielä vähän syvemmälle...
Ja humpsista... Noooiin, päätit sitten sukeltaa...
Päivä elefanttien parissa olisi jättänyt aika loistomielen uusine kokemuksineen ja itsensä voittamisineen, jos en olisi lopuksi hoksannut kysyä oppaalta erästä asiaa. Mieltäni nimittäin askarrutti se, kuinka norsut eivät karkaa tai lähde liian kauas viettäessään yöt viidakossa. Vastaukseksi kuulin, "no kun ne ovat narussa". Ai, kuinkahan pitkässä? "50 metrin". No onneksi ei sentään kymmenen, mutta silti...
Tiesittekö muuten, että norsut saattavat elää satavuotiaiksi? Ja että ne syövät päivässä noin 150 kiloa ruokaa. Ja että norsulla on hyvä muisti. Ja ettei se ikinä unohda, jos joku on tehnyt sille jotain pahaa. Ja tiesittekö, että norsut osaavat itkeä? Kyllä. Jos niiltä vaaditaan kohtuuttomia ja niitä kohdellaan julmasti tai jos ne tuntevat olonsa yksinäisiksi, ne laskeutuvat surullisina maahan ja vuodattavat kyyneleitä.
7 kommenttia:
Ihana juttu! Ja nostan kylla sulle hattua korkealle etta olet tuolla norsun niskassa keikkunut! Siina ovat olleet jalat maitohapoilla ja varmaan koko kroppakin!
Hei Satu! Ei se ihan helppoa kyllä ollut. Varsinkin kun kohdalle sattui sellainen jullikka, joka poukkoili sinne tänne ja sukelsi välillä puskaan syömään. Mielenkiintoista oli seurata päivän aikana, kun norsujen luonteenpiirteet ja temperamentit tuli esille. Joku oli selvästi rauhallisempi ja tasaisempi, toinen omapäisempi ja omia polkujaan kulkeva, kolmas ei ajatellut muuta kuin syömistä ja vohki turistienkin eväät, nelonen taas oli veikeä viihdyttäjätyyppi. :D
Ihastuttava kokemus tuo kyllä oli. Vieläkin tunnen kämmenissäni sen karhean kovan päälakikarvoituksen sekä sitkeän kuivan nahkan. :D
Kiitos hauskasta ja elävästi kirjoitetusta matkakokemuksesta.Olisitte jääneet paljosta paitsi ilman norsuratsastusta.Hienoja kuvia.Lisbet
Hei Mia, nyt "kävin" Laosissa, siltä lähes tuntui kun luin kaikki postaukset matkastanne läpi. Mahtavaa kerrontaa ja kuvia jälleen kerran. Tosi monipuolinen, ihmisineen, uskontoineen, ruokineen, historioineen ja maisemakuvauksineen.
Hei Lisbet ja kiitos kommentistasi. Todentotta olisimme jääneet paljosta paitsi ilman tuota norsuratsastusta. Kokemus sijoittuu sarjaan, elämäni huikeimmat. ;D
Seija, voi kiitos miten kannustavasti kirjoitettu. Ihana kuulla, että sait kosketuksen Laosiin näiden postauksieni kautta. Näitä matkapostauksia on eri kiva tehdä, nyt vallankin kun Kiina jo hiukan kyllästyttää...
Mia, minulla jäi muista syistä kesken blogin vilkuilu ja jäi tähän kommentoimatta että WAU, kyllä olit ROHKEA!! Minulta olisi jäänyt kyllä kokeilematta! Pelkään korkeita paikkoja ja norsun selässä ollaan "korkealla"... Ja kyllä, kiitos, minäkin kävin uudestaan Laosissa! Kyllä oli ihania kuvia ja tunnelmia, kiitos Mia!
Ja hei, seuraavan kerran kun miehesi on työmatkalla, tulet meille kylään katsomaan keskustan elämää, eikös vaan? Voitais vaikka vaihtaa muutama sana matkustamisesta... Jos et ole aivan uuvuksissa kerhon jäljiltä meidän räpätädin tarinoista :) Palataan
-Marjo
Marjo, Laosista tulikin nyt aika monta tarinaa ja postausta sekä melkoinen määrä kuvia. Taitaa kertoa siitä, että tykkäsin kovasti. Kiva että viihdyit matkaseuranani.
Mitä norsulla ratsastamiseen tulee, niin täytyy kyllä minunkin antaa tunnustusta itselleni, olin totisesti rohkea! Ihan jopa yllätin itsenikin. :D
Voi Marjo, kiitos kutsusta! Mieluusti tulen kyläilemään teille, kun taas yksinäinen hetki koittaa. Ja hei, eivät kerholaiset suinkaan minua kuluta, vaan päinvastoin piristävät. Teidän "räpätädiltä" tulee muuten niin hämmästyttäviä havaintoja ja nasevia kommenttia, että on siinä kerhotädeilläkin ihmettelemistä. ;D
Lähetä kommentti