Vain muutaman huijarin tähden

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että eilen taisin joutua ainakin jonkinasteisen huijauksen kohteeksi. Kaksi taiteilijaopiskelijaksi esittäytynyttä nuorta saivat minut mukaansa ja parituntisen tutustumisen jälkeen huomasin lähteväni kotiin tyhjätaskuna, taulu kainalossa.

Kerron tässä nyt tapahtumaketjun lukuisine vaiheineen. Tarina on aika pitkä, mutta itseni terapoimismielessä tilitys on nyt tarpeen. Ehkä tämä ei ihan kaikille näyttäydy huijauksena, ainakaan kaikkinensa, mutta esimerkiksi Kiinaa enemmän kokeneelle miehelleni se oli ihan selvä, sanotaanko näin ihan kansankielellä; kusetus. Kuulemma melkein tyyppiesimerkki.

Maleksin kaupungilla jokseenkin päämäärättömänä, kun kintereilleni lyöttäytyi pari kiinalaisnuorta, tyttö ja poika. Hello! Where are you from? sekä muutamat peruskysymykset ja olin jo jäänyt juttuun kiinni. Ensimmäinen asia, mistä minun olisi pitänyt tehdä toisenlaisia päätelmiä oli lause: Oh you are from Finland. Mita kuuluu? Nuorukainen sanoi oppineensa lauseen, koska hänen opiskelukaveri oli käynyt Suomessa.

Nuoret pyysivät minut mukaansa lähistöllä sijaitsevaan opiskelijoiden taidegalleriaan. He halusivat esitellä minulle meneillään olevaa näyttelyä. Mieleni oli kaksijakoinen. Enhän edes tuntenut heitä. Taustalla oli sentään vain muutaman minuutin jutustelu. Yleensä kiinalaiset ovat sitä paitsi hyvinkin nihkeitä tekemään tuttavuutta ulkomaalaisten kanssa, poikkeuksena tietenkin kaiken maailman kaupustelijat.

Epäröin hetken. Nuoret olivat kyllä kovin ystävällisiä, puhuivat sujuvaa englantia, mutta ehkä hieman liian itsevarmoja ja jollain selittämättömällä tavalla päämäärätietoisia. Olin kuitenkin sen verran päämäärättömästi itse maleksinut, että ajattelin heittäytyä ja myönnyin heidän mukaan.

Galleria sijaitsi ihan lähellä ja porttikongissa oli jokin maininta kiinalaisesta taiteesta ja koulutuksesta. Käytävän perältä löytyi pari huonetta, joiden seinille oli ripustettu kiinalaistyylisiä tauluja. Nuoret esittelivät teoksia ja varsinkin poika kertoi hyvin sujuvasti kiinalaisen maalaustaiteen symboliikkaa. Oli selvästikin esitelmöinyt aiheesta ennenkin.

Kierros oli kieltämättä ihan mielenkiintoinen. Jossain vaiheessa olin kuitenkin oivaltanut, etteivät nuoret tainneetkaan sentään ihan pyyteettömästi teoksia esitellä ja arvelinkin, että esittelyä seuraisi jonkinlainen kaupankäyntivaihe. Ihan mielelläni olisin varmaan ostanutkin jonkun taulun ja ajatus opiskelijoiden tukemisesta ja kannustamisesta on mielestäni varsin jalo. Mutta mikään pienempi teos ei minua erityisemmin sykähdyttänyt ja isompiin ei ollut varaa ainakaan sillä hetkellä.

Pienoisesta painostuksesta huolimatta sanoin, etten pysty tekemään mitään valintaa, ja että tulisin mieheni kanssa katsomaan yhdessä ajan kanssa. Itse asiassa siellä oli yksi kiehtova, suurempi teos, jota olisin voinut tulla uudestaan katsomaan. Sepä ei suinkaan käynyt, sillä näiden nimenomaisten opiskelijoiden työt olivat kuulemma esillä vain tämän ainoan päivän. Huomenna tulisi jo uudet opiskelijat. Ymmärsin kyllä, että harvemmin näyttelytöitä vain yhdeksi päiväksi ripustetaan ja mainitsinkin siitä. Annoin heidän kuitenkin pitää päänsä, sillä ajattelin että he vain haluavat niin kovasti saada töitänsä kaupaksi.

Yritin edelleen kohteliaasti kieltäytyä ostamasta. Koskapa tauluja ei olisi enää lähipäivinä siellä, pyysin että vaihtaisimme yhteystietoja ja että nuoret ilmoittaisivat minulle, kun heidän töitään on seuraavan kerran jossain muualla esillä. Se ei suinkaan ollut nuorten mieleen. He jatkoivat suostuttelua, ja alun ovela ja varsin taitava suostuttelu oli kääntynyt jo epätoivon puolelle. Köyhään opiskelijaelämään vetoaminen vielä menettelee ja voi ihan hyvin toimiakin, mutta suora pistäminen omaantuntoon alkoi jo vaikuttaa painostavalta.

Tilanne oli ajautunut umpioon ja siitä oli jo tosi hankala päästä pois olematta ilkeä. Niinpä kainalooni päätyi tytön tekemä pieni öljyvärimaalaus. Hinnasta neuvoteltiin ja tingittiin. Tinkiminen kuuluu paikalliseen kaupankäyntiin ja melkeinpä missään ei makseta täyttä hintaa. Tässä asiassa en kuitenkaan tohtinut viedä tinkimistä kovin pitkälle, sillä jotenkin on vaikeampi tinkiä toisen omasta työstä, mikä tässä tapauksessa se olisi melkein vesittänyt koko hyväntekeväisyysajatuksen. Tyttö koitti nostaa hintaa vetoamalla, että tarjoamani luku tuo kiinalaisittain huonoa onnea. Hymähtelin, enkä suostunut. Sanoin heille tuntevani jo tuon kikan.

Olin siis päätynyt tukemaan ja kannattamaan kiinalaista taiteilijaopiskelijaa. Ei sinänsä mikään huonompi panostus, vaikka keinot ja painostus eivät nyt ihan miellyttäneetkään. No, se on kiinalainen tapa, kaupankäynti on heillä verissä, ajattelin.

Tarina olisi ihan hyvin voinut päättyä tähän, jolloin kaikesta olisi jäänyt vähän edes parempi mieli. Mutta ympyrä tarvitsi sulkeutuakseen vielä pienen sinetöinnin. Nuoret nimittäin pyysivät minua mukaansa teelle ja koska olin jo taulun kanssa antautunut, niin ajattelin että mikäpäs siinä. Jospa kävisin vielä teekupin hörppäämäässä kaupanteon kunniaksi. Köyhät opiskelijat varmaan tietävät jonkun edullisen paikan...

Ihan lähellä, samaisessa rakennuksessa sijaitsi jonkinlainen teehuone. Olin ajatellut, että menisimme johonkin julkiseen tilaan, mutta huone olikin pieni soppi, jossa oli vain yksi pöytä ja muutamia tuoleja. Vähän tuli kummallinen olo ahtautua näinkin pieneen tilaan kahden, varsin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ollut koskaan aiemmin käynyt kiinalaisessa teehuoneessa, joten tuntemukseni meni nyt ihan uutuuden piikkiin.

Purkkeja ja purnukoita haisteltiin ja tarjoilijaneiti pyysi valitsemaan teelaadun. Tässä kohtaa hoksasin kysyä teekupin hinnan, sillä olin kuullut, että teen hinnalla on vain taivas rajana. Parikymmentä yuania eli pari euroa kupposesta ei sinänsä ole mikään kirpaisu minulle, mutta mietin että opiskelijoille aika tyyristä kyllä.

Tarjoilijaneiti ryhtyi suorittamaan kiinalaista teeseremoniaa. Hän käsitteli pieniä miniatyyrikuppeja taitavasti, sekoitteli teevettä rituaalinomaisesti ja mumisi kiinalaisia seremoniapuheita, joita opiskelijanuoret minulle sujuvasti tulkkasivat. Sinänsä ihan mielenkiintoista oli seurata seremonian kulkua ja oppia, miten sitä teetä oikeaoppisesti juodaan. Muutamia valokuviakin sain räpsittyä.









Lopuksi kun seremoniajuoma oli juotu, oli mahdollisuus ostaa teetä kotiin. Hinnat vain oli huikeat pienissäkin purnukoissa, joten en haalinut mitään kotiin viemiseksi. Yllättäen teekupposesta koitunut lasku oli sekin suurempi, kuin mitä alkuun olin kuvitellut. Muutamasta snacksin murusestakin laskutettiin erikseen ja vieläpä ihan tolkuttomasti. Ja tottakai seremonia oli ollut maksullinen sekin. Kahdenkympin sijasta edessämme olikin 220 yuanin lasku. Vertailun vuoksi todettakoon, että se on melkein taloudenhoitajan viikon palkka ja se oli yllättäen kääntymässä yksin minun maksettavaksi.

Poika pesi heti kätensä, eikä näyttänyt elettäkään, että kaivaisi lompakkoaan esille. Samoin tyttö oli varsin nihkeä. Minä totesin, että eiköhän makseta lasku kolmeen pekkaan. Tässä vaiheessa minulla olisi ihan hyvin ollut pokkaa maksattaa opiskelijoilla oma osansa. Itsepähän minut sinne pyysivät. Pojalla vaan ei ollut rahaa.

Maksoin laskun tytön kanssa puoliksi, hampaita vähän kiristellen kylläkin, sillä jokin tässä ei nyt mennyt ihan niin kuin piti. Poika ei ollut edes yhtään pahoillaan, vaan oli pitänyt täysin itsestään selvänä, että minä maksaisin kaikki viulut. Minä taas olin ajatellut, että olisin lähinnä ollut oikeutettu ihan jopa tarjottuun teekupposeen tauluostoksen kunniaksi.

Jotenkin minulla jäi tunne, että nuoret olivat tietoisia siitä, että laskusta koituisi odotettua suurempi. Ainakaan he eivät sitä millään tavoin hämmästelleet. Ja minulla on käsitys, että kiinalaiset ovat hyvinkin hanakoita tarjoamaan. Ravintolassakin melkein tapellaan, kuka saa kunnian maksaa laskun.

Jokin tässä hommassa kyllä hämäsi minua. Sainpahan kuitenkin maksatettua tytöllä sentään puolet. Olkootpa nuoret ensi kerralla vähän tarkempia ketä pyytävät teelle ja miten kalliiseen paikkaan. Minä ainakin olen tarkempi, mihin annan itseäni johtaa. Herätyskellot alkavat soida jo viimeistään siinä vaiheessa, kun joku kiinalainen lohkaisee yhdenkin suomenkielisen sanan.